6.11.2017

Ole mulle ihminen..

..eli kirjoitusta Hämeenlinnan teatterin musikaalista nimeltä Naisia hermoromahduksen partaalla.
Ensinnäkin täytyy myöntää, etten ole nähnyt alkuperäistä elokuvaa, mutta en koe että se mitenkään haittaisi. Musikaalin myötä kyllä heräsi mielenkiinto nähdä sekin. Ehkäpä joskus, nautitaan tästä musikaalista nyt ensin.

Täytyy vain todeta, että Hämeenlinnan teatterin väki on taas onnistunut tekemässään. Naisia hermoromahduksen partaalla tuo katsojien eteen lavan täydeltä tunteita, laidasta laitaan. Rakkautta, sydänsuruja, kaipuuta, unelmointia..ja melkeinpä kaikkea noiden väliltä. Samaistuttavia hahmoja, samaistuttavine kokemuksineen ja tunteineen. Erään tälläkin hetkellä tv:ssä pyörivän mainoksen lause "Hyvät päätökset syntyvät kokemuksista, kokemukset taas syntyvät huonoista päätöksistä" sopii mielestäni tähän musikaaliin. Musikaalin hahmokaarti on kirjava, ja esittäjäjoukko sopiva.

Sinikka Salminen esittää Pepaa jonka suuri rakkaus hylkää, mutta jonka elämässä uusi ja erilainen rakkaus saa alkunsa. Pepa pärjää kuin nykyaikainen, vahva ja itsellinen nainen. Laulut todella miellyttäviä kuunnella.

Lasse Sandberg on karismaattinen Ivan, joka laulaa kaikkien naisten sukat makkaralle. Blablablablablaa, muuta ei sitten tarvitakaan. Niinhän se on, jos miehellä on oikeanlainen ääni.
 
Mikko Töyssy on taksikuski, joka on aina paikalla kun tarvitaan. Ja häneltä löytyy autostaankin apu milloin mihinkin vaivaan, sekä hyviä viisauksia. "Huominen on omanlaisensa päivä."

 
Katariina Kuisma-Syrjä heittäytyy Lucian rooliin, ja voi miten heittäytyykään! Hullunkatkerasti suorastaan. Ja hänen äänensä myös, hienoa kuunneltavaa. (Kuvassa etualalla.)

Johanna Reilin esittämä Pepan aulavahti heittää myös ilmoille hienoja viisauksia elämästä. "Jumala keksi rakkauden..mutta ois saanu kyllä miettiä vielä toisen kerran." Tai jotenkin näin, mutta hyvin hauskasti todettu.

Matti Leino vatkaa lanteitaan Carloksena, joka ei tunnu olevan ihan varma elämänsä rakkaudesta..ja tapahtumat heittelevätkin häntä uusille urille. Vai pitäisikö sanoa, että uudet asiat heittäytyvät häntä kohti? (Kuvassa vasemmalla.)

Emppu Jurvanen, tuo uusi nuori ja suloinen kasvo lavalla, on ilkeä terroristi, joka antaa kaikista eniten silmänruokaa lavalla ollessaan. Ei huono! Osaa hän tanssia, laulaa ja näytelläkin. Toivottavasti häntä nähdään lavalla jatkossakin. (Kuvassa oikealla.)

Kaiken kaikkiaan, hyvä ja osaava porukka tosiaan vaikken kaikkia nimeltä luettelekaan. Laulut kuulostivat hienoilta ja tanssit olivat näyttäviä. Lavastus riittävä ja toimiva, on mukava kun joutuu itse vähän käyttämään myös mielikuvitustaan esitystä katsoessa. Ja taas se mistä pidin kovasti: bändi on näkyvillä, tällä kertaa lavasteiden yläosissa. Sekä Petja Lähteen soittopaikka lavan takaosassa oli hauska lisä. Valkokankaille heijastetut kuvat tukivat myös hienosti esitystä.

 
Näin esityksen Hämeenlinnan teatterin tarjoamalla lipulla, kiitokset kovasti siitä. Kuvat ovat teatterin kuvapankista/Tapio Aulu. Kiitos, ja nähdään taas.

21.7.2017

Haastattelu: muusikko Klaus Suominen..

Haastattelin Klaus Suomista heinäkuun puolen välin tienoilla tämän studiolla. Pohjustuksena ja ajatuksena tälle haastattelulle oli hieman taustoittaa hänen uraansa ennen Happoradiota, ja mistä yhteinen taival Happoradion kanssa on alkanut. Siis kuka, mitä ja miksi.

Studiolla, haastattelun yhteydessä.
Kuka on Klaus Suominen? (Millainen sinä olet, ja miten sinusta on tullut sinä?)

No jos lähtis siitä, et mä oon Raumalt kotosin. Eli syntyny Raumal -79, ja käyny peruskoulun ja lukion siellä. Ja alottanu pianonsoiton opiskelun aika varhases vaihees, mä olin varmaan joku alle kouluikänen sillon. Ihan eka oli semmonen joku kansalaisopistotyyppinen, mis oli sellasii ryhmätuntei. Siitä sit yksityistunneille, ja sitte ala-asteen viimisillä luokilla Rauman musiikkiopistoon. Mä sain siel itse asias tosi loistavan pianonsoiton opettajan, Arto Mäkelän, joka on raumalainen pianisti ja sen kans sitten.. Se oli tavallaan se musiikkiopiston klassinen tutkinto, mikä siel on tarkotus tehdä, mut hänel oli kans semmonen kevyt musa verissä sil maikalla, ja se aina sitte syötti myös semmost popimpaa biisiä tai jazz-hommeleita. Se oli vähän niinku se juttu mitä haluttiin soitella, ja sitten tota noin, vähän ne pakolliset klassiset biisit siin ohella sitten.

Ja sitten armeijan jälkeen.. Armeijavuosi meni varusmiessoittokunnassa Lahdessa, ja mä olin itse asias sitä aikasemmin hakenu opiskelee tonne Pop&Jazz Konservatorioon Helsinkiin, ja saanu sen paikan. Mut sit mä aattelin, et se armeija kantsii käydä siit eka pois suoraan, eli lykkäsin alotusta vuodella. Ja sit ku oli armeija käyty, nii mul oli hyvä tilanne ku oli opiskelupaikka valmiina.

Muutin sitte Raumalta Helsinkiin sillai et oltiin tietenkin käyty Helsingis, muttei ollu kyl mitenkään muuten tuttu kaupunki. Sitten vaan sillosella Mazda 323:lla, mä otin patjan sinne takakoppaan ja ei mul ollu mitään tietoo.. Et sinne vaan sinne tutustumistilaisuuteen. Sit mul oli yks kaveri Raumalta jo aikasemmin muuttanu Helsinkiin, soittelin sitte hänelle et ”nyt mä olen tääl Helsingis, että mihis tääl kannattais tota noinni yöks mennä”, ja sit hän otti mut avosylin vastaan että tuut hänen luo. Hän asu kans sillon solukämpäs, ja mä nukuin sit ekat pari viikkoo hänen solukämpän lattialla, ja sit siitä alko niinku tää ammattiopiskelu.

Ja sit oikeestaan sen jälkeen tosi nopeesti tutustu Helsingis sit näihin muihin soittajiin, ja alko verkostot kasvamaan. Mä olin kyl itse asias keikkoi tehny jo oikeestaan 11-vuotiaast asti. Et meil oli eka bändi siin samoihin aikoihin, ku mä menin sinne musiikkiopistoon. Se oli semmonen neljähenkinen bändi sillee et siin oli rumpali, basisti, minä ja laulaja, ja me tota noinni, alettiin sit tehä sellast niin sanottuu cover-keikkaa sit aika suht nopeesti. Niit oli aika kivastikin niit keikkoi. Meil oli rumpalin isä oli vähän niinku managerina, ja se hoiti niit keikkoja. Et bändisoitto oli sitte jo aika nuorest asti tullu tutuks.

Ja tota. No siit se sit alko tavallaan niinku kunnolla semmonen ammattimaisempi keikkojen tekeminen, siinä koulun ja opiskelun ohella. Joo ja sitte, oliks sul jotain lisäkysymyksii siihen? Mitään mitä mä voisin tarkentaa, etten mä lähe ihan väärille urille.

No vähän tohon liittyen et kun sanoit jo, et sä oot nuorena alottanu soittamisen, niin mikä sai sut tohon pianon soittoon ja koskettimiin tarttumaan?

No se, en tiiä se varmaan lähti kyl sillee vähä vahingos. Et tota noinni, joulupukki toi ensimmäisen tommosen leikkiurun ja sitten tota korvakuulolta niitä biisei lähti tapailemaan. Ja sit ilmeisesti vanhemmat huomas, että hää alkaa löytää jotain säveliä täältä, ja sitte laitto niille tunneille. Jossain vaihees itse asias yhen sillosen luokkakaverin äiti, se kaveri soitti pianoo kans ja mä sit olin heillä kyläs ja soittelin, niin se sano et tää kaveri pitää saada johonkin hyvään kouluun, ja siit varmaan se musiikkiopistoajatus sit osittain kans lähti. Mut se oli semmonen vahinko kyl vähäsen. Vaikka se on aina sit tosi luonnostaan kyl kiinnostanu tosi paljon, ja ehkä myöskin sillai, että mä oon aika helposti oppinu tai sillai, nii se on sit tottakai ain innostanu sitten jatkamaan.

Ja sit se on myös innostanu huomattavasti jatkamaan, kun niin nuorena oli se bändi, ja me oltiin samanikäsiä suurinpiirtein kaikki, ja sit kaikilla oli vähän semmonen niinku into opiskella lisää ja opetella sitä omaa instrumenttia paremmin ja paremmin, nii siin piti pysyy perässä ja olla niinku ehdottomasti vähintään sit yht hyvä yrittää. Et tavallaan se meiän bändi oli koko ajan, oltiin samalla tasolla ja toinen toisiamme ruokittiin sit siihen. Ja sitten toki teinivuosina oli jo muitaki bändei, bändiviritelmiä, mitkä tavallaan sai kiinnostumaan siit soittamisest viel enempi ja enempi, ja just mikä sai sitten myös tekemään töitä sen instrumentin hallintaa varten.
 
Kuissirock 15.7.2017, Loimaa.
Onks sit mitään semmosta, et josset sä tekis tätä, niin mitä muuta sä tekisit?

Niin. Oon mä tota joskus miettiny. Mut ehkä johtuu just siitä ko se on niin nuoresta asti ollu tää musiikki, ja sitten jo lukioaikanakin mulla vähän kävi sillee, et.. Lukio nyt oli ihan selvä et mä halusin mennä lukioon, mut itse asias siin lukion aikana, ni se alko se musiikki tai se pianonsoiton opiskelu oli jo isommas roolis, ko se lukion käyminen melkein. Tai olikin. Et tavallaan mä jo siin vaihees tajusin, et mä aion jatkaa musiikkiopintoja, ja tavallaan siinähän nyt ei.. No tonne Konsalle vaadittiin et piti olla lukio käytynä, mut siel ei ne muut arvosanat tavallaan vaikuttanu, et mul oli oikeestaan se lukion päämäärä se et mä sain ne kirjotukset hyvin läpi vaan. Et mul ei oo ikinä oikeestaan ollu mitään sellast ees varavaihtoehtoo, et mitä mä lähtisin opiskeleen.

Et tavallaan..no itse asiassa ko mä olin vuoden ollu siel Konsalla, ni mä hain pianonsoitonopettajalinjalle ja pääsinki sinne. Mä kävin niit pedagogisii juttui aika paljon kyl kans siel, mut sit itse asias oikeestaan siin samal ko oli semmost opetushommaa siin opiskelun ohella, ni mä hoksasin et ehkä mä en tykkääkään täst opettamishommast niin paljon. Mua kiinnosti vaan se soittaminen, ja sit ko niit keikkoi vaan riitti ja.. Oon mä tehny nyt viel muutamii vuosii sitten noita jotain sijaisuuksia ja tuurauksia ihan yksittäisii päivii, mut ei ne oo.. Jotenkin se ei ehkä kiinnosta mua niin paljon, mä tykkään enempi soittamisest.

Mikä on sitten soittamisen ohella, missä asioissa oot hyvä tai loistava?

Hmm. No ehkä nyt ko ollaan täst musiikist puhuttu nii kyl mä oon kokenu sillee, et mulle se musiikin opiskelu on ollu tietyl taval aika helppoo. Voisin ajatella, et kyl mul on varmaan tavallaan ollu niinku hyvät lahjat siihen. Että tietenkin eihän niinku pelkil lahjoil, kyllähän se vaatii aina myös aikamoist opiskeluu, tai semmost treenaamist, mut että kyl mä oon varmaan siin sitte luontasesti ollu ihan hyvä. Sit missä muussa mä voisin olla hyvä tai loistava, jos.. Ai tarkotaksä nyt ihan ylipäätään. (Joo, ihan niinku elämää ylipäätään.) No mitkä muut asiat on tärkeitä ni tietenkin ystävät ja läheiset, mitkä on tosi isossa osassa omaa elämää. Tai varmaan niinku monilla on. Niin ainakin mä yritän olla läheisille ihmisille semmonen tyyppi, emmä tiiä oikeen oonko mä hyvä siinä, mut kyl mä ainakin yritän. Kyl mä uskon, et mä oon kaverina varmaan ihan kiva. *naurahdus*

Entäs sit se toinen puoli, et missä on ei-niin-loistava, tai mitkä ois semmosia parantamisen juttuja?

No joo. Hmm. No kyl semmonen asia tulee ekan mieleen, vaikka just tähän vaikka musaanki liittyen, et ko tää tavallaan on tämmönen, et täs pystyy täysin niinku ite määräämään sen tahdin mitä tekee, ja kuin paljon tekee ja kaikki tommoset, ni mä ehkä voisin olla ahkerampi jollain tavalla. Tai sillai et sit ko mä pääsen johonki vaikka tekemisen moodiin, ni esimerkiksi keikoilla mua aina harmittaa ko rundi loppuu, tai sillai, et mä voisin tehä tosi paljon.. Et esimerkiks tämmönen studiotyö, siin menee joku aika et mä pääsen siihen moodiin, et mä pystyn tekee sitä. Siihen moodiin pääseminen ei oo välttämät nii helppoo, ja sit ko siihen pääseminen ei oo helppoo, ni mä vähä niinku oon laiska sit hakeutumaan siihen moodiin. Et sitten kun on jossain semmoses moodis mikä ei oo semmonen musanteko-moodi, ni siit on ehkä vaikee saada ittensä.. Ehkä mä haluaisin olla jollain tavalla reippaampi. Mä en ehkä haluais käyttää sitä laiska-sanaa, mut.. Mukavuudenhaluinen. Mut emmä tiiä onks sekään huono asia. Ehkä mulla vois olla pikkasen parempi itsekuri viel.
 
Montturock 4.6.2017, Tuusula.
Sitte. Mistä asti sä oletkaan ollu virallisesti Happoradion jäsen?

Joo. Ko oikein miettii, ni se oli varmaan sillee että.. 2014 kevääl oli toi Anna Abreu, mä olin sen bändis oisko se ollu kevääseen 2015 asti. Eli kaks vuotta sitte kesällä pojat pyysi et tuu keikoille kans, ja sit itse asias se meniki aikalail ristikkäin se kesä. Mä tein joitain Abreun keikkoja viel ja sit syksyllä.. Se oli itse asias joku syyskuukausi Tavastial, ko pojat virallisesti kosi mua. Siit kyl, vitsi mä en nyt muista sitä päivämäärää, mut oisko se ollu niinku 2015 syksyä. Ne pyys sillo, se oli varmaan se kesärundin päätöskeikka ja siit sit varmaan alko keikkatauko ja levyn tekobreikki ja semmonen mut et.. Joo, varmaan 2015 syksyst. Melkeen vois sanoo näin.

No sit, mitä kaikkee sä oot tehny ennen Happoradiota? Anna Abreun kanssa, katoin et sä oot Arttu Wiskarin kaa tehny..

Joo, Arttu Wiskarin kaa vähän aikaa, mut et tavallaan yks semmonen iso projekti oli sitä ennen Mariska ja Pahat sudet. Se kesti varmaan sitte seittemisen vuotta, eli se päätty 2013 syksyllä ja mitäs siitä sit on suurinpiirtein seittemän vuotta taaksepäin. Sekin on hauska juttu itse asias, miten mä oon Mariskan tavannu. Me tehtiin Haapasalon ja Tykin kanssa, tai he tekivät sellasta Vuoroin vieraissa-kokoelmalevyy, mis oli Leevi and the Leavingsin biisei eri bändien sovituksil, ja Mariskakin esittäis yhden kappaleen siinä. Se oli Poika nimeltä Päivi, ja sitte Hapsu ja Tykki pyys, et voisinks mä tulla jeesaamaan sovitusasioissa.

Ja mä tapasin sillo Mariskan ekaa kertaa, ja sit siit tuliki itse asias aika onnistunu versio. Sit Mariska kerto että hänellä on tämmönen ajatus, et hänel ois tarkotus laittaa iha bändi pystyyn, että oisinks mä ollu kiinnostunu ja mä sanoin et tottakai. Sit siin meni hetki aikaa, ruvettiin sit Mariskan kans miettimään et ketä siihen vois pyytää, ja sit se vähän niinku siihen ympärille kokoontu se Pahat sudet-projekti. Sen kans tehtiinki sit kaks levyy, ja 2012-2013 oli aika sellasii kiireisii vuosii keikkojenki suhteen. Oisko se 2012 tullu toi Kukkurukuu-levy, itse asias tos varmaan on muute..*tarkistaa levystä seinällä*..2012 joo.

Sitä ennen.. No 2000-luvun alussa Anna Erikssonin bändissä. Varmaan 2001 tai 2002, nää vuosiluvut on kyl sit sillei tosi suuntaa antavii, ko mä en oikeen ikinä sillee kunnol.. Mä itse asias joskus yritin tehä CV:tä, oliks se johonki tämmöseen apurahahakemusjuttuun tai ko joskus aina haetaan jotain projektei varten, ni sellasiin vaaditaan jonkun näkönen CV. Nii mä yritin ruveta listailee, ja iha hirvee homma oli ruveta muistelemaan, et hetkinen, että mitä kaikkii ensinnäkin on ollu, ja kuinka kauan, et mä ylipäätään muistan mis kaikis projekteis on ollu mukana. Et semmonen varmaan vois olla jossain tietokoneella. Mut et joo, no muun muassa Anna Eriksson oli sit siihen aikaan, ja sitte..

Sit mä aika paljon tein semmost freelance-juttuu, mikä oli siihen aikaan, ainaki mulle se oli tosi kivaa, se oli myös tosi opettavaist. Et meininki oli se, että joku saatto soittaa vaik muutaman päivän varotusajalla että olis perjantai-lauantai keikat, että pääsetkö. Ja siihen aikaan varsinkin oli todella rohkeutta, ja itsevarmuutta löyty ihan superpaljon, ja otti kaikki keikat vastaan mitä tuli. Et sillon se oli tosi paljon sitä, et otettiin biisei haltuun, koko ajan tuli uusii biisei mitä treenailtiin ja sit mentiin keikalle. Tai ihan sellasiikin keikkoi joskus, et jollakin saatto olla vaan joku nuottikansio messissä, ja sitten suurinpiirtein ko oltiin lavalla ja joku laskee ekaa biisii käyntiin, annetaan nuottikansio ja sit siit suoraan ja, niinku tällast. Ja sitte kaikennäkösii cover-bändei tottakai, laivakeikat on nähty joskus aikoinaan ja.. Sitä se sit oli kyl aika paljon. Joo. Waldo’s people-bändissä soitin, oisko se ollu yhen tai kahen rundin verran, ehkä vuoden puoltoist. Sit XL5:n comeback-rundi oli kans niihin samoihin aikoihin ja.. (Sen mä löysinkin jostain diskografiasta.) Aa, okei. Joo aika laidast laitaan, vois sanoo. Ainakin jossain vaihees sillon vähä nuorempana, nii mä en ollu hirveen genrerajottunu, että kaikki musa kiinnosti. Ja itse asias se oli jossain vaiheessa niinku kiinnostavampaa, että soittaa mahdollisimman paljon eri tyyppien kanssa. Et ei sil ollu merkitystä mitä me soitettiin, vaan ko oli paljo hyvii soittajii ympäril, nii se oli tosi myös kehittävää sillee, että oppi semmoseen niinku, siinä hetkessä reagoimiseen ja sellaseen vuorovaikutukseen. Mikä on tietenki just tommoses bändisoitannassa yks avainjuttuja mun mielestä.

Suisto 3.6.2017, Hämeenlinna.
Mitä kaikkee sun työn kuvaan sit tänä päivänä kuuluu, keikkailun lisäks?

Ehkä keikat on kuitenkin se pääduuni periaattees sinänsä, että ne määrittää ne tietyt kaudet. Et aina sillon ko ollaan ja keikkaillaan, jos on vaik tiivis keikkakesä ni sit vaik jää näitä välipäivii, nii ei välttämät, just niinku sanoin et mul vaatii sen tietynlaisen moodin, ni mä en pysty ihan tost vaa naksauttaa mitään toist moodii päälle, mut et.. Biisien kirjottelemista ja fiilisten miettimistä, tai tommost..

Meil itse asias eilen oli esimerkiks semmonen co-writing-sessio yhen semmosen porukan kans. Elikkä yks semmonen tyyppi oli yhyttänyt mut ja pari muuta tyyppii semmoseen, et kirjotetaan, sävelletään biisi. Meit oli neljä tyyppii, osittain tuntemattomia osittain tuttuja, ja sitten et ”nyt pitäs tehä biisi”. Sit vähä niinku tyhjäst et no mitä vois olla, tietenki se alku on aina jännä, ko jos ei vielä oikeen tunne tyyppejä. Jollain voi olla joku tekstiaihe, mä ite kyl hyvin vähän niinku puutun noihi tekstinkirjotuspuoleen, et enemmän toi sävellyspuoli sitte. Ja sitte lähetään tekee jonku näköst biisiaihioo, ja sit se lähtiki syntymään. Saatii sit jonku näkönen raakile siit tehtyä, ja sit sitä lähetään jalostamaan.

Toki kyl mä sanoisin, et tää työ mul vähän et mitä muuta työtä, ni mul varmaan se työ ja vapaa-aika aika paljon sekottuu. Et tääl studiolla oleminen ja tekeminen, et voiks sitä sanoo työks jos mä täällä värkkäilen jotain omii juttuja ja tsekkaan uusii soundei, tai opettelen jotain laitteita. Tai tottakai soittaminen jo sinänsä, mut et ko mä en ehkä aattele sitä työnä. Onhan se koko ajan semmost itsensä kehittämist kuitenki siin omal alallaan, että vaiks kukaan ei ole kellokortilla eikä laiteta tuntei ylös, eikä kukaa tuu antaa tilipussii siitä, et tääl treenaa.. Mut tää on vähän semmonen, et sitä työtä kyl riittää varmaan niin kauan ko jatkaa täl alalla, pitää kuitenki vähintään pitää soittotaitoo yllä ja plus vähän myös ehkä opiskella. Koko ajan tekniikka ja teknologia kehittyy, ni pitää pysyy myös siin perässä.

Itse asias nyt täs keväällä oli myös semmonen juttu tonne Turun konservatorioon. Mä olin semmoses lautakunnas mikä näit jotka Turun konsalta valmistuu..siel on itse asiassa rumpaleit, kitaristei, tais olla pianistei, mut siis niinku kaikkii bändi-instrumenttei ja laulajii..ni olin semmoses raadissa mikä anto arvosanoi, et mä olin niinku työelämän edustajana. Et vaikka mä en oo siel koulussa opettajana, ni mä olin silti sellases raadis ja sit niille piti antaa palautetta siitä heidän tekemästään työstä. Ja jotain tollasii. Se oli itse asias ihan kiva juttu, se oli semmonen viikon, reilu mittanen projekti ja semmosii voi olla et on tulevaisuudessakin luvassa.
 
Montturock 4.6.2017, Tuusula.
Tossa sä sanoitkin, että työ ja vapaa-aika sekottuu, ni koeksä että tää on tosiaan työ, vai onks tää enemmän niinku elämäntapa?

Ehottomasti. Mä oon joskus miettiny, että mähän en oo tehny päivääkään töitä. Tai sillee, et mä oon tehny vissiin 17-vuotiaana kaks viikkoo kesätöitä Rauman satamassa. Et sen mä laskisin, et sillo mä oon ollu kaks viikkoo töissä, mut muuten mä en oo..mä en ikinä oikeesti, esimerkiks keikoille lähteminen, nii ei se tunnu työltä. Se on vaan niinku, se on ihan täysin elämäntapa kyl. Tai vaik joskus leikkisästi sanotaanki jostain jonku pitkän reissun jälkeen, että nyt tää kyl tuntuu työltä, ko pitää matkustaa. Et se, kyl se on ehdottomasti elämäntapa niinku säki sanoit.

Mitkä on sitte ollu sun elämän varrella sellasia tärkeimpiä oppeja? Joko just työn saralla, tai sitte siviilissä aatellen.

No, työssä ensinnäkin nyt varmaan on semmosii, et kui tarkkaan haluaa nyt määritellä, ylipäätänsä ollu hyvä just et on ollu aika rohkee menemään joka tilanteeseen, ja tavallaan et kyl niist sit selviää, ja se on ollu hyvä. Öö, jos jotenkin tarkemmin, et mitkä asiat on niinku tärkeitä vaikka musiikissa tai bändisoittamises, nii just tavallaan se vastaanottavaisuus ja sitte semmonen niinku, et jos joku tarjoo jotain, jos ajatellaan semmonen tilanne, että et soitellaan vaikka jossain, vaikka otetaan jami-tilanne. Et kaikille joku vähän vieras biisi, ja sit siel vähä semmost improvisaatio-meininkii, että joku tarjoo jotain ideaa sieltä, tai soittaa jotain.. Et kuulee sen, ja sitte ottaa sen vastaan sillei et ei ikäänku tyrmää niitä ideoita, ja sitte voi vastaavasti lähtee siihen mukaan tai jatkaa sitä jollain tavalla. Menee vähän jo pikkutarkaks tommonen, mut..

Oppeja, mitä elämäs vois olla.. Vois olla varmaan se, että semmonen tunteella meneminen. Tai sillee et kuuntelee enemmänki sitä et miltä tuntuu ja luottaa siihen, että se on oikea vaihtoehto ylipäätään kaikessa, vähän niinku kaikis asioissa. Sydämen kuunteleminen.

Mihin oot menossa seuraavaksi?

Mä varmaan yritän pysyä samalla kurssilla. Tää on ollu ihan hyvä suunta ja nyt ainakin toivon, että suunta olis suurinpiirtein sama. Vaikka mutkia saa tulla, mut että kompassi näyttää, tai et mennään samaan suuntaan siit niinku karkeesti ainaki. Sinne suuntaan menossa, mikä tuntuu luontevalta mennä.


Kuissirock 15.7.2017, Loimaa.
Mitä teet silloin, kun sulla on aikaa? Ilmeisesti vietät aika paljon aikaa tääl studiolla touhuten ja..

No kyl joo, mut kyl mä vietän myös paljon aikaa läheisten kanssa. Että kuten sanottu ni ystävät on tärkeitä, ja kaikki lähellä olevat ihmiset. Et kyl mä haluan heidän kans viettää kans mahollisimman paljon aikaa. Ei mul oikeestaan mitään muuta sellast. (Mikäs tää purjehtimisjuttu?) No joo itse asias se oli vähän semmonen spessu-tapaus. Se oli yhen kaverin purjevene, et ei ollu valitettavasti oma vene. Mut meri on kyl itse asias todella iso, tärkee elementti itelle. Joskus ennen ko mä tuun tänne, ni mä saatan ajella vaikka tonne jonneki etelärantaan tai Hernesaaren rantaan. Mä saatan mennä moneks tunniks sinne merelle fiilisteleen vaan, et siit tulee semmonen niinku hyvä fiilis, ja se on myös kyl semmonen inspiroiva paikka toisaalta myös. Et jos on semmonen olo, että nyt pitäs saada luotua jotain, ni se voi olla semmonen startti, että mä lähen sieltä niinku jotenkin vähä tyhjentää ajatuksia kaikest muust, tai voi lähtee miettimään jotain juttui, jos jotain ajatuksia alkais herätä. Et meri on kyl sinänsä tärkee. Ehkä se johtuu siitä just ko on kotosin merenrantakaupungist.
 
Mitä unelmia sulla on?

Unelmia.. Tarkottaaks unelmat sellasii, määritellääks unelma että ne on niinku tarkotettu toteutuvaks, vai ei. (Joko tai.) No ehkä ne on voinu vähän muuttuakin sillai osittain. Mul oli joskus haaveena, tai unelmana ehkä, tai varmaan jokasella mä uskosin et soittajalla, nuorella, on että pääsis soittaa omaa musaa ympäri maailmaa jonneki isoille lavoille, Ja kyl se kulki tosi pitkään mukana, mut sit ehkä nyt tällee näin vähä vanhempana, no ehkä tulos on se et se ei ehkä ikinä toteutunu, mut en mä tiiä oonks mä silti jääny mistään paitsi. Et kyl mä oon niinku kokenu, että mä oon saanu niin tästä aika paljosta, mitä mä oon halunnuki.

Ja oon mä itse asias muutamii tommosii ulkomaan keikkoi, se oli Kärtsy Hatakka, sen kanssa pari semmost minirundii Euroopassa. Mm..arviolta kuus, seittemän vuotta sitten. Et siin vähä pääsi kokeilee sitä kansainvälistä meininkii. Mut et se on ollu jollain tavalla ain mukana, ja ehkä se saa edelleenki olla. Et ei sen tarvii olla mikään järjetön, tai et niitä voi olla niinku myös semmosii realistisii. Kyl se ylipäätään se keikkailu pienessäkin klubissa, se on niinku sellanen pienen unelman täyttymys aina. Jos on, ko on hyvä yleisö, ja jengi tykkää, nii kyl se on semmonen, tavallaan aina pikku palanen sitä unelmaa. Sitä isoa unelmaa.

Sit ehkä elämässä, noin niinku muuten musiikin ulkopuolel.. Varmaan on unelmii jostain perheeseen liittyvistä asioista ja sellasesta. Unelmii niinku onnellisist eläkepäivist oman rakkaan kanssa, ja kai siihen liittyy ehkä varmaan jotain tämmöst niinku suvunjatkamisjuttua, ja niitä sellasii. Ne on varmaan semmosii aika luonnollisii, tai sellasii. Mä sanoisin niit unelmiks, vaikka ne voi toteutuakin, mut ne on niin isoi ja hienoi, tärkeit juttui.
 
Wanaja Festival 8.7.2017, Hämeenlinna.
 Sitten näitä oikeen syvällisiä. Mikä on sun elämäntehtävä, tai lahja maailmalle?

*naurua* Joo tää on, tää on ihan simppeli. Mikä mun elämäntehtävä maailmalle, mikä se oli.. (Elämäntehtävä, tai lahja maailmalle..) Hmm.. No ehkä se on sitten niinku jakaa jotain hyvää muille, läheisille tai vaikka koko maailmalle. Läheisille ihan vaan olemalla läsnä ja hyvä, ja ystävä tai puoliso tai mitä tahansa, ja sit ehkä musiikin kautta, et jos siitä välittyis sillee jotain riemua tai hyvänolon tunnetta. Tai voi se olla mitä tahansa, ehkä tunnetta ylipäätään. Emmä nyt sit taas sitte, mikään niinku, tunteiden tavallaan sellanen lähettiläs, mut että.. Tarkotan et se voi olla, vaik se ois tosi pientäki se, nii.. Se on varmaan sitte se. Emmä osaa sanoo oikeen, on aika tosi vaikee kysymys. *naurahdus*

Minkä elämänohjeen antaisit nuoremmalle sinälle? Vai antaisitko?

Hmm. En mä kyl antas mitään ohjetta, koska mä en haluais et mikään asia olis menny toisin. Tai et jos mä aattelen sen sillee, et mä menisin nyt menneisyyteen ja antasin jonku ohjeen, ja joku asia meniski toisella tavalla..et joku ohje vois muuttaa omaa suuntaa. Mä en ehkä.. Vois sanoo, et jos menis ja vaik aattelis et pääsis sinne sanomaan, että luotat vaan ittees, ja oot rohkea ja kuuntele sydäntäs, ni vaikuttasko se. Emmä tiiä, emmä ehkä sitä vahvistusta sillonkaan, tai ko kaikki on menny kuitenki hyvin, niin en mä haluais et mä oisin muuttanu mitenkään.. Et mun vanhempi minä tulis sanomaan mitään muutakaan. *naurahdus* En varmaan sanois mitään sen kummempaa ohjetta, muuta ko että olet oikeilla jäljillä. *naurahdus* Voisin kertoa sellasen viestin.

Entäs millasen elämänohjeen vanha sinä antais tämänhetkiselle sinälle?

Vanha, minä vanhana..ootas. … Jaa-a, mitäköhän se vois sanoo.. … Emmä uskalla miettii, et sitte voi kuulostaa vähä siltä että jos vanha minä sanois jotain, ni sitte jo itte kuvittelis, että on menossa johonkin suuntaan, vähän eri suuntaan, et pitäs jotain korjata. Ja itse asias loppujen lopuks, en mä kyl, vaikka mä tos sanoinki, nii en mä haluu ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä pienempinä etappeina kerrallaan. *naurahdus*
 
Studiolla.
Sit elämää ylipäätään taas aatellen, mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä?

No paljon. (Se oli kattava vastaus.) *naurua* Nii, kyl mä koen olevani tosi onnellinen ja.. Emmä, mitä hyvää ja kaunista.. Niin, täl hetkel ainaki tuntuu, että monet asiat on niin mallillaan, tai sillei kivasti, että varmaan myös tuntee semmost tietynlaist kiitollisuuttaki asioihin, ja sit semmost tietynlaist levollisuutta.

Sitten loppuun, että haluatko sä kysyä multa jotain?

Hmm. No tota, kerro sun suhteesta musiikkiin, ja miten se on vaik lähteny, ja miten sä koet musiikin, tai mitä musiikki merkitsee sulle?

Lähteny, no lapsesta asti siis kuunnellu erilaist musiikkia.. Ja tota, mä sain ekan cd-soittimen ku mä olin kuudennella luokalla, sillo vast kunnolla rupes tämmöst poppimusiikkii ja tämmöstä kuuntelee. (Joo.) Sitte..no yläasteel rupes käymään sitte tämmösil ilmaiskeikoilla mitä oli eri tapahtumissa ja tavallaan sitä kautta ko sitä omaa itteeki alko hakemaan, nii mä kuuntelin enimmäkseen suomiräppii sillon, pukeuduinki siihen mukaan ja tällee näin (Joo.), et tosi vahvasti meni siihen genreen mukaan, ja..

Sitte aikusena niinku enemmän tullu erilaista ja tällee, et mä käyn aina joskus keikoilla ja festareilla, ja sitte yleensä aina välillä innostuu jostain tietystä, niinku nyt just tääki, et teiän keikoillaki oon käyny aikasemminki (Joo.), mut tavallaan nyt tuli jotenkin semmonen ko käytii siel Tavastian keikal niinku semmonen että hei nyt mä haluun, et tuli semmonen niinku palo tavallaan siihen. (Okei, joo.) Et toisaalta tuntuu, et vaik se saattaa vaihtuuki sit aina se kohde tavallaan, mut nyt niinku teidän lauluista ja lyriikoista jotenkin tällä hetkellä tuntuu, et saa ammennettua paljon. Ja ne tuntuu nyt sopivan omaan elämään. (Nii just.) Et se on semmosta niinku, voimaannuttavaa ja energiaa arkeen. Latautumista.

Joo. Onks sul ikinä ollu mitään, ooksä harrastanu millään tavalla, ooksä soittanu mitään, laulanu, tai..?

No mul on ollu lapsena kahet semmoset, toinen oli oikeestaan aika hyväkin, kunnolliset semmoset pikkukiipparit (Joo, joo.), kitara mul on itellä, mut oon soittanu koskaha lie viimeks. *naurahdus*, Ja tota, meil yläasteel oli ajatus jostain bändiviritelmästäki, et siinä mä koitin soittaa rumpuja, mut sit se kans hautautu vaan jonneki.

Mut et sul on aika paljoki tollast, et ei pelkästään niinku kuuntelija. (Joo ei.) Kuuntelijana, vaikka ei sil oo mitään sinänsä merkitystä, et on kuitenki niin paljon ihmisii ketkä vaa kuuntelee, et ilman niinku mitään. Sehän on nii fiilisjuttu tavallaan, et mitä se kullekin, kenellekin, mitä kukin ikin siitä saa.

Joo näinpä. Mutta nyt mennään kuuntelijan roolissa, fiilistelijänä.
 
Jyväskylän keikan jälkeen 30.6.2017.
Isot kiitokset, Klaus. Nähdään!

20.6.2017

Mitenkäs tässä näin pääsi käymään..

Mulla on taas useampiakin aiheita mielessä, mistä voisin kirjoittaa, mutta otetaas tällä kertaa tämä: minä ja mun hyvinkin kausittainen naisellisuuteni. Ne ketkä tuntee mut hyvin tietää, etten oo tässä aikuisiällä ollut mitenkään kauhean kova laittautumaan. Siis meikkaamaan taikka laittamaan hiuksia, ylipäätään mitään sellaista. En koulussa/töissä, en vapaalla, enkä pahemmin viihteelle lähtiessäkään. Tyylikin on ollut enimmälti sellainen rennon löysä, joka juontaa juurensa yläasteella alkaneeseen suomiräpin kuunteluun. Nykyään voisi sanoa että mukavuudenhaluisuus isolti syynä, sekä käytännöllisyys. Mutta kyllä mä silti vaatteilla tuon itseäni jotenkin ilmi, sitä sievempääkin puolta. Ja heitän piupaut sillä vanhalla sanonnalla, että rumat ne vaatteilla koreilee. Pah!

Niin, tämä mun kausinaisellisuus. Taikka kuten itse tapaan sanoa, tyttöily. Välillä se on liittynyt vaatteisiin ja kenkiin, välillä koruihin. Tällä kertaa se liittyy sekä vaatteisiin että meikkeihin. Tyyliin ylipäätään, mutta ennen kaikkea tuohon meikkipuoleen. Aika usein menee sillein, että talvella tahtoo rentouspuoli voittaa, ja kesällä sitten alkaa naisellinenkin puoli kukoistaa. Lisäksi koen, tai tunnen, olevani sukupuolijoustava. Gender fluid, jos sallitte. On päiviä, jolloin haluan olla täysin tyttö, ja päiviä jolloin haluan pukeutua selkeästi poikamaiseksi. Sellainen minä olen, monine puolineni.


Luottotuotteeni. En käytä meikkivoiteita enkä puutereita pahemmin, yleensä vain tätä,
sekä kevyessä että runsaammassa meikissä. Harmikseni tätä ei vain enää taideta valmistaa.
Kuitenkin siis, tuossa kevättalvella mun sukulaistyttö liitti mut Facebookissa Nordic Style & Beauty-nimiseen ryhmään, ja sehän oli menoa se. Aikani siellä katselin ja lueskelin eri asioista, esimerkiksi muiden kokemuksista erilaisista meikkijutuista. Pikkuhiljaa alkoi herätä mielenkiinto sellaisiinkin tuotteisiin, joita en ole ikinä aiemmin edes harkinnut hankkivani. Eli hups! Arvatkaa vaan miltä mun meikkivarasto tällä hetkellä näyttää. On uusia tuotteita niin silmille, huulille kuin koko kasvoillekin. Pohjustustuotteita ripsiväreille, luomiväreille sekä huulipunille. Eräästä ystävästä kaikkein yllättävin oli kuitenkin highlighter. Oi kyllä. Minulla, joka useimmiten aamulla vain kampaan naamani ja that's it. Kulmakarvojakin muotoilen yleensä saksilla. Yep.

 
Kaikenmoista huulille tarkoitettua. Ja jos kuvasta saatte selvää,
niin kyllä, värit ovat todella huomattavia ja kaukana naturellista.

Yllä luomiväripaletti, alla highlighter. Nämä sävyt!

Näiden Essencen kynsilakkojen lisäksi löytyy muiden merkkien
lakkoja vähintään yhtä paljon.

KISSin eyelinerin ostin jo talvella,
nämä muut viime aikojen hankintoja.
Kuten huomata saattaa, tuotemerkeistä Essence on tällä hetkellä mun ehdoton ykkössuosikki. Edullisia ja hyviä tuotteita joka lähtöön. Tässä suurin osa lähiaikoina hankkimista tuotteista, joukossa muutama NYXin tuote myös, sekä Dermosilia. Kaikkien näiden hankintojen jälkeen olikin sitten lisäsäilytystilalle tarvetta:


Sain tämän ystävältäni. Eikä tähän mahdu edes kynsilakat,
saatika hiustuotteet. Hups.


Tämä Baby Lips-"kokoelma" on kertynyt pikkuhiljaa, ei tässä kevään aikana.
Ajatellen sitä, että olen nyt aika paljon panostanut taloudellisesti näihin tuotteisiin, niin en mä nyttenkään arkiaamuin vielä meikkaa, sen verran arvostan nukkumista ja rauhaisia aamutoimia. Tai no muutamana aamuna sellaisen naturellin naaman laittanut, luottotuote-voidetta, ripsiväriä ja Baby Lipsiä. Jotta ees vähän näyttää hereillä olevalta, kuten tänä aamuna työhaastattelua varten. Saas nähä nyt kun ainakin heinäkuun olen ihan vaan vapaalla, innostunko aamuisin laittautumaan enemmänkin. Se jää nähtäväksi. Lopuksi pari kuvaa tuotteista ihan naamassakin. Ei ehkä kummoisia, mutta itse ollut näihin tyytyväinen. Näiden myötä, ensi kertaan!


Uskomatonta, mutta totta: koulumeikki viime syksyltä.
Tämä on mulle jo paljon.

Hopiainen silmämeikki muutaman viikon takaa, viihteelle lähtiessä.

17.6.2017

Minä olen ihan hyvä ihminen.

Noniin, välillä taas ihan omaa tajunnan virtaa tänne. Tää aihe on kypsyny vähitellen tässä kevään aikana, ollessani päiväkodissa töissä. Tosin, ehkä se vähän sai alkuaan jo viime syksynä, tai ainakin näin jälkikäteen aateltuna jotkut omat syksyn toiminnat voisi liittää tän aiheen alle. Kuten monia tän kevään tekemisiä myös.

Toissapäivänä julkaisin Facebookissa tän tekstin, ja nää kaks kuvaa:
"Nää kuvat löyty tuolta muistoista 4 vuoden takaa. Vähä tän suuntasia pohdiskelluki tässä päiväkodissa taas ollessa. Että mihin kaikki se ilo, riemu ja innostuminen katoaa, ja miksi. Noh, aikuistumme liikaa. Mutta voiko ne vielä löytää tai oppia uudelleen? Toivottavasti. Itse ainakin yritän elää niin että myös oikeasti elän, enkä vain suorita velvoitteita."



Niin, mihin kaikki se lapsissa oleva ja heistä löytyvä ilo, riemu ja innostuminen katoavat? Ja miksi? Vastaus on aikuistuminen, ainakin suurella osalla meistä. Tai tämähän on siis vain mun näkemykseni asiasta. Mutta mikä siinä aikuistumisen varrella tekee sen, että meistä tulee sellaisia, millaisia olemme. Onko se kasvatus, opetus, yhteiskunta ylipäätään? Pitäisi olla mahdollisimman akateeminen, tuottelias ja sitä rataa. Pyöritään oravanpyörässä vuodesta toiseen, ja mahdollisesti unohdetaan elää.
Mielestäni me aikuiset voisimme ottaa isosti mallia lapsilta näissä asioissa, siinä miten he katsovat maailmaa. Hunter x Hunter-sarjan eräs hahmo, Gon, on aivan ihana esimerkki siitä miten lapsi on ja elää aikuisten maailmassa. (Kyseisen sarjan tuoreempi versio juuri katselun alla, ja tykästyn hahmoon jakso jaksolta enemmän.)

 
 
Yksi syy miksi tätä aihetta mietin on Urpo ja Turpo-konsertti, jossa päiväkodin lasten kanssa kävimme. Se tunnelma siellä salissa oli jotain, mitä en ole hetkeen kokenut. Niin varauksetonta riemua, uskallusta, mukana tekemistä, ihailuakin.. Uskallus, rohkeus, tekeminen ja kokeilu, nekin ovat asioita tai piirteitä, jotka muuttuvat ihmisten kasvaessa. Muistan itsekin lapsena olleeni rohkea, ei silloin tarvinnut kaveria tai ystävää mukaan jos halusi tehdä jotain. Vielä kuudennelta luokalta on muisto, että menin nuorisoteatterin discoon itsekseni. Sen jälkeen sitten..

Ehkä se on se teini-ikä, joka on käännekohta ja asiat alkavat muuttua. Tai monella varmaankin, en voi yleistää. Itselläni se varmastikin oli se. Aina on ollut asioita, joita on tuntunut hankalalta tehdä yksin ja itsekseen, nekin ehkä vähän elämäntilanteesta vaihdellen. Mutta sanotaanko että viimeinen vuosi on ollut itselleni tässä sellainen kasvun paikka. Otetaan esimerkkinä Helsingin Kaupunginteatterilla käymiset. Ei, alkuun ei tullut mieleenkään että olisin mennyt itsekseni. Kunnes totesin että hitot. Alkoi tulla paikka tutummaksi, ja ihmiset myös. Sekä yleisön että lavan puolella. Olin siis itsekseni, mutten kuitenkaan yksin. Ja tiesin sen, että siellä voin olla mitä ja miten olen.

 
Olen enimmäkseen itsevarma, mutta jossain sisällä huutelee hetkittäin se epävarma osa minusta, joka mietiskelee että "Mitähän nuo ajattelee minusta, kun olen tällaisessa paikassa yksin? Luuleeko ne ettei mulla ole kavereita, keiden kanssa tulla?", ja vastaavia ajatuksia. Mutta sitten taas, onko sillä mitään väliä. No ei. Ja sittenpä jatkoin teatterilla yksin käymistä tässä keväälläkin. Kävinpä tuossa pari viikkoa sitten eräässä tapahtumassakin itsekseni, koska halusin nähdä erään bändin todella kovasti. Ja mulla oli niin hyvä päivä, ihan omassa seurassani.

Näiden kokemusten myös olen pohdiskellut myös sitä, että voiko nämä mainitsemani asiat, ominaisuudet, vielä löytää tai oppia uudelleen? Ja olen sitä mieltä että kyllä voi. Niiden löytämiseksi tai oppimiseksi pitää vain ehkä tehdä tietoinen päätös. Itse olen sen tehnyt. Tiedän, että minulla on velvollisuuksia joita suorittaa, mutta haluan myös elää elämää mahdollisimman täysillä.



Esimerkkeinä siitä vaikka nämä tekemäni haastattelut. Jollekulle arkipäivää, itselleni alkuun suhteellisen iso juttu. Mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, uskallusta vaativaa, mutta ne olivat innokkuudesta ja innostumisesta lähtevää. Mainitsemani bändin perässä kulkeminen? Sekin lähti yhdellä keikalla käymisestä, josta sai kipinän. Tartuin kipinään, ja puoleentoista viikkoon tulikin nähtyä heidät neljä kertaa. Nyt loppukesälle on tiedossa kaksi heidän omaa keikkaansa ja yhdet, mahdollisesti kahdet festarit joilla heidät tulee näkemään. Samaan kastiin menee musikaaleissa käyminen, viime syksynä Shrek x 6, ja tänä keväänä Kirka x 6. Loppuvuotta ajatellen, joulukuu on toistaiseksi ainoa täysin tyhjä kuukausi, ettei ole mitään kulttuurimenoja, mutta vielä ehtii.

Onpa eräs Facebookin ryhmäkin ollut tässä vahvasti mukana, vaikka oikeasti ei sen ryhmän nimen ja sisällön perusteella ehkä heti uskoisi (NSB, jos jollekin sanoo jotakin). Ollut mukana siinä siis, että olen taas askeleen verran enemmän hyväksynyt itseäni, sekä vaatekaappini sisältöä. Sitä, miten minunkin kokoiseni voi pukeutua. Vielä pari kuukautta takaperin, ei olisi tullut mieleenikään laittaa päälleni bodya ja farkkuja, ainakaan julkiselle paikalle. Vaan tällä asulla rokkasin menemään siellä tapahtumassa. Siis yksin, tämän näköisenä. Uskokaa tai älkää, olen hitokseen ylpeä itsestäni että rohkenin. Ja aion rohjeta vastakin.


Tiedän että olen ihan hyvä ihminen näinkin, millainen nyt olen. Mutta silti voisi sanoa, että aion pitää sisäisen lapseni enemmän esillä. Uskaltaa kokeilla ja tehdä asioita. Sellaisiakin, joista joku muu voisi ajatella "Eihän noin voi tehdä." Minäpä kysyn: "Miksi ei voi?"

11.6.2017

Haastattelu: näyttelijä Pekka Heikkinen..

Tapasin Pekka Heikkisen toukokuun alkupuolella, jolloin kahvittelimme Tampereen rautatieasemalla kahviossa. Alkulämmittelyksi keskustelimme hetken aikaa nauhoitusvälineistäni, sekä haastatteluiden vaikeudesta niin haastattelijalle kuin haastateltavalle. Sillä lailla huumorilla siis. Pekan kanssa oli erittäin mukava jutella, ison osan ajasta hänellä oli oma velmu ilmeensä sekä äänessä tietynlaista vekkulimaisuutta myös. Tällainen oli meidän keskustelumme:

Kuka on Pekka Heikkinen rooliensa alla?
Kuka..?
Niin.
Jaa-a. Mä oon tämmönen 46-vuotias kaveri. *heh-heh* Mitä mä tohon sanosin..rooliensa alla..


Vähän sillee että millainen sinä olet, ja miten sinusta on tullut sinä?
Se onkin pitkä kysymys, ei musta oo varmaan minää vielä tullutkaan. Ollaan sillä ikuisella matkalla, kysymässä ja vastailemassa ja kyseenalaistamassa omaa olemassaoloansa aina, mutta nyt ollaan tässä hetkessä.
Mitäs mä tohon sanosin..kai sitä on ruvettava ihan vaan jotenkin konkreettisesti purkamaan. Aikajanalla ensimmäisenä.. Mä oon -96 valmistunu näyttelijäksi, sen jälkeen mä tulin tänne Tampereelle tohon Työväen Teatteriin. Siinä olin pari vuotta, sitten ajoin tossa muutaman korttelin päässä semmosen surkuhupasan kolarin moottoripyörällä, ja musta tuli semmonen oman elämäni freelanceri.
Mut en mä näitä hommia jättänyt sit kuitenkaan. Oon mä jossain vaiheessa yrittänytkin, mut ei siitä tullu mitään. Että jatketaan sitten. 15 vuotta varmaan vierähti aika lailla näyttelijäntyöllisesti, muutamia juttuja lukuunottamatta, niin tein oikeestaan telkkarihommia vaan. Niitä tuli aina, mulla oli yks telkkarisarja kesken sillon ku mä ajoin sen kolarin, ja sitä vähän muokattiin sitä käsikirjotusta ja..
Mä oonkin nyt menossa just Hovimäen kakkoskauden alussa..
Aijaa joo, joo, no sitten sitä jatkettiin, siinä oli sitten vähän stunttia kaverina. Saatiin mut ulos sairaalasta, ja sitä jatkui vielä siinä vuoden ja sit tuli jotain uutta televisiosarjaa tarjolle. Niitä tuli tasaseen tahtiin. Ja sit teatteriin ohjailu, ohjailin jotakin siinä..itseasiassa Hämeenlinnaan oon tehny ensimmäisen ohjauksen, olikohan vuosi -99.
Ja nyt muutama vuosi sitten aloin taas tekemään enemmän näitä näyttelijän hommia. Ajattelin että jossei tee paluuta lavalle, niin sit se on kohta myöhästä. Elokuvaohjaaja ja näytelmäkirjailija Heikki Huttu-Hiltusen kanssa tehtiin ensimmäinen monologi 2013 Kansallisteatteriin. Siitä pari vuotta eteenpäin tehtiin toinen, ja vielä on kolmas tekeillä. Ne on tuolla Kansallisteatterissa aina enskarissa ja sieltä sitten lähdetään liikenteeseen. Kyllä näistäkin nämä kaksi ensimmäistä on vielä hengissä, että.. Mutta tuota siihen kysymykseen vastaten, niin en minä tuohon osaa vastata. *molemmat nauravat*
Näyttelijähän kuitenkin on jossakin määrin aina niinkun roolin edessä ja takana ja oma henkilö, että tekipä minkälaista venkulaa tai tragediaa tai mitä tahansa, niin ainahan se on tehtävä oman itsensä kautta. Mulla se nyt vielä korostuu tähän pyörätuoliin, tätä ei pakoon pääse, että sitä pitää vaan härskisti käyttää sitten hyväkseen. Mä siihen varmaan tämmöstä loputonta opintoretkeä teen koko ajan, että miten sais revittyä kaiken mahdollisen irti. Se on niin vahva elementti kuitenkin, että kun sä tuut lavalle pyörätuolilla ja sit siinä on semmonen niinkun toinenkin konteksti vielä olemassa, että ”toi on oikeasti siinä”, että sitä ei tarvii sen kummemmin siinä näytelmässä sanoa tai muuta, kun kaikki sen jotenkin tietää. Paljon semmosia asioita, mihin on ihan turha keskittyy, koska ne on siellä jo olemassa.
Mutta muuten, ihan normielämässä, perheenisä, aviomies, täällä Tampereella asusteleva ukkeli. Mukana menossa omalla tavallaan. Tämmöstä. Hyvä kysymys, mutta vastausta mulla ei siihen oo.
No miksi teet sitä, mitä tällä hetkellä teet, näyttelet?
No varmaan se on, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin kyllähän sen täytyy joku intohimohomma olla, et se on aikoinaan päässy niin pahasti purasemaan. Mä oon varsin vanhalla iällä alkanut, siinä parikymppisenä armeijan jälkeen vasta kiinnostunu koko touhusta ja.. Tai siinä vaiheessa tajunnu, että hei tästähän vois ihan oikeesti tehdäkin ammatin, ja ehkä mä en tässä jäis ihan huonoksi tai keskinkertaiseksi, ja saanu siitä hyvää palautetta ja huomannu, että tää vie mennessään. Vaikka noita kolhuja on tullu ja siipeensä saanut muuten, niin sitä ei oo pystyny pyristelemään irti sitten. Sen on joskus hyväksi havainnu ja.. Toki sitä vois jossitella, että oisko pitäny ruveta jotain muuta tekemään, mutta se on taas sitten eri asia.
Onks ollut ennen kun näyttelit, ennen armeijaa joku muu mikä on ollu sillon nuorempana haaveena, tai lapsuuden toiveammattia?
Ei sen kummemmin mitä nyt lapsilla aina on, maanviljelijästä astronauttiin, että vaihtelee sillä välillä. Mutta tota ei, jotenkin mä luotin siihen että kyllä se löytyy sitten siinä. Toisaalta ois hienoo jos tietäis jo sillee hyvinkin varhaisessa vaiheessa, ei siinä mitään, monethan tietää jo.
Sen on joo itekin huomannu, että on luullu jotain että ”tämä on se”, mutta sit toteaa muutaman vuoden kuluessa vaikka että kun opiskelee enemmän, että ”ei se muuten ookaan se”.
Niin, niin. Kyllähän elämä niin kokonaisvaltainen juttu on, että kaikkihan jollakin tavalla tukee toisiaan. Että en kyllä yhtään kadu niitä hanttihommiaikoja, mitä on ennen opiskeluja tehny. Mut siksihän sitä tekee, voihan sitä purkaa isommakskin, että kyllähän tässä nyt on kaikenlaiset mahdollisuudet vaikuttaa, vaikuttaa niillä jutuilla mitä on tekemässä. Että eihän se nyt tietenkään oo pelkkää näyttelijän työtä, vaan ite aattelee jotenkin vähän niinkun laveemminkin jo taiteilijuutta tai muuta. Mihin sitä kenties sitä osaamistaan tai välinettä käyttää. Mutta jokainen käyttää siihen minkä hyväksi havaitsee.
Mitkä on sitten ollu sellasia tärkeimpiä oppeja elämän varrella? Niinkun työn puolella, että onko ollu sellasia konkarinäyttelijöitä vieressä keltä ois saanu imettyä oppia, tai..
No kyllähän sillon nuorempana tietenkin teatteriopiskelija-aikoina vahvat opettajapersoonat oli semmosia joitten kans tietenkin jako mielellään ja otti niiltä. Kari Heiskanen oli meillä sillon tavallaan niinkun ehkä eniten vaikuttamassa meillä siihen, loppupuolen opiskeluihin. Sitten kun mä tulin tohon Työväen teatteriin, niin mä sain Kalle Holmbergin kanssa tehä muutamia juttuja. Sillä on varmaan aika suuret vaikutukset ollu, sillä tavalla et miten rytmikkäitä, hyviä teatteriesityksiä tehdään.
Mutta kyllähän oppina käy kaikki muukin, muukin tässä elämässä. Ei ne oppi-isät tarvii olla sitten siellä, tai äidit, tai henkilöt, pelkästään sen työn puolella. Mutta mä koen kyllä välillä tehneeni ite niin hirvittävän vähän. Yli 20 vuotta on valmistumisesta, nii enhän mä oo vielä tehny mitään. Johtuen tietenkin omista kommelluksistani, mutta tota niin, jotenkin mä yritän ajatella että mulla on ne opettelut, oppimiset ja tekemiset edessäpäin. Oon tämmönen vähän niinku omasta koulustaan valmistunu teatterin tekijä. Ehkä se myöskin pitää sitten vähän niinkun virkeänä että, sanotaanko näin. Ehkä pitää palata tohon vähän ajan päästä kun mieli kirkastuu, että mitä voitais sanoa oppimisen paikoiksi.
Toki mun aikaan se pyyhkästiin neljässä vuodessa Teatterikorkeakoulu läpi ja, sanotaanko että kaks ensimmäistä vuotta oli semmosia, oikeastaan kolmekin, että sitä vaan niinku janos, ainaki tämmönen pystymetsästä tullu kaveri, että ”antakaas mulle kaikki työkalut, opettakaa mulle kaikki mitä tässä tarvitaan”, laulamista, puhumista, liikkumista. Että sellasta hyvin konkreettista käsikassaraa kaipas siinä koko ajan. Sitten alko vasta jossain siellä kolmannen vuoden kynnyksellä miettiä, mikä ois se joku ominaistapa itsellä esiintyä tai tuota niin, tehdä juttuja.
Mutta sitten noi monologin teot on ollu kyllä semmosta tota, ne on ollu opettavaisia, niissä on joutunu hahmottaan sitä dramaturgista kokonaisuutta, ja sitä niinkun että miten se katsoja pidetään ainakin se tunteroinen näpeissään. Miten sitä asiasta siirrytään toiseen, ja.. Niitä voi sanoa semmosiks opettelun ajoiks kyllä. Ja sitten kun on ite ollu tossa Näyttelijäntyön laitoksella täällä Tampereella opettamassa sitten näyttelijäopiskelijoita monologin teosta, siinä on joutunut taas punnitsemaan omat, omat hyväksi ja huonoksi havaitsemansa asiat uusiksi että.. Tavallaan miten kannustaa toista sitten tätä tekemään, omalla hyvällä tavallaan. Vähän semmosta, tutkimusretkeehän tää on koko homma tavallaan. Siitä lähtien kun saadaan se paperi kouraan ja aletaan kattoo että mitä tässä tapahtuu, pitäs yrittää olla silmät ja korvat auki joka suuntaan. Hauskaa, hauskaa hommaa. Välillä vähän työlästä, mutta mikäpä ei ois.
Sitten tämmönen pieni itsekehun paikka. Missä asioissa koet olevas hyvä, tai loistava?
En varmaan missään. Ei mulla oo mitään erityistaitoo. Mutta kyllä mä tota sillain että, ehkä sen takia justiinsa, että nykyään ei enää oikein oo mikään tanssijakaan, enkä ikinä oo ollu mikään laulajakaan, niin musikaalivedot ja muut mulla on jääny hyvin vähäisiks uran aikana, niin mä oon aina joutunu keskittymään vähä niinku tekstiin ja suomenkieleen. Ja semmoseen, että sitä mä yritän aina, aina joka kerta mitä on tekemässä nii siitä yrittää tehä sen lempilapsensa sillä hetkellä. Siitä työstä justiin, sitä tutkia ja miten sen sais sanottua niin, että.. Mä yritän aina pitää mielessä, että kuinka kun alkaa jotain tekstiä tekemään, että miten mä kertoisin tän jollekin toiselle, että ne ajatukset tulis sieltä perille. Sanotaanko että, en sano olevani siinä hyvä, enkä loistava, mut että se on yks kaikkein suurin mielenkiinnon kohde.
Sitten muuthan mua aina mielellään haluaa käyttää myöskin siellä liikkuvana elementtinä, siellä tuon tuolin kanssa ja mukana, koska ne näkee siinä jotakin mielenkiintosta mitä minä en taas näe. Joskus jopa tämmöseen kiusan tekemiseen, että mä pyörin siellä jaloissa mutta..mutta mutta.. Uskottavahan se on sitä mitä muutkin sanoo, palautetta otetaan aina vastaan. Että jos joku kokee sen mielenkiintoseksi, niin miksei. Ja jos ajatellaan tätäkin katukuvaa, tässä ollaan asemalla, niin mä oon nähny tuolla jo kaks ihmistä pyörätuolissa, yks sokee meni tosta justiinsa, yks on kepeillä tossa, ja tosta meni äsken yks poika avustajakoiran kanssa sähköpyörätuolilla.. Täähän on niinku, koko katukuva on jos jonkinnäköstä klinkkaajaa ja vemppaajaa, ja kellä on menny pää ja kellä jalka, kellä selkä, miksei sitä veis sinne lavallekin. Tottakai pitää aina ollu joku, jonkunlainen kulma, että miten siitä otetaan se irti mitä siinä on niinku tarpeellista, mutta..käytetään sitä röyhkeesti sit hyväkseen.
Tänä päivänä on hienoa, että voidaan käyttää. Varmasti on ollu kauan sit aikoja, jolloin ei ois tullut kysymykseenkään..
Voi olla joo. Ja tota, onhan kyllä aina siipeensä saaneen ihmisen näytteleminen, se on aina semmosta, ne on niitä briljeerauksen (loistaa esiintymisellään/taidoillaan) paikkoja näyttelijälle, että niillähän ne pokataan ne noi isotkin palkinnot leffafestareilla ja muuta. Että joku on jotain aivovammaista tai keharia tai onnettomuudessa halvaantunutta tai muuten vaan, sodassa reiän päähän saanutta päässy näytteleen, niin eihän se, ihmisiä elämässä siinä missä muutkin. Mutta joo, sanotaanko nyt näin. Ei oo kyllä mitään, en uskalla mennä mitään sanomaan missä olisin hyvä tai loistava. (Tämän Pekka sanoo virnuillen ja naurua äänessään.)
 
Entäs tämmösiä sitten, että ei-niin-hyvä tai -loistava, tai kehittymisen paikkoja?
No varmaan niinkun ihan kaikessa, ihan turha luottaa mihinkään.. Se on tota, on joitakin asioita mitä tietenkin voi käyttää, on hyväksi havaittuja, ja ne liittyy monesti enemmän tekotapoihin ja jäsentelyyn, tämmöseen mistä välttämättä ei katsojan tarvitsekaan tietää yhtään mitään. Harjotteluun vois aina keskittyä vähän niinkun erilailla ja hakea eri harjottelumuotoja, ja sillä tavalla. Kyllähän näyttelijän pitäs olla koko ajan valmis uudistumaan, ja pysymään ajanhermolla.
Mikä sulle on sit työuran aikana ollu palkitsevinta, mitä sä oot tehny?
Minun urani aikana niinkö.. Jaa-a. No sieltä on hirveen vaikee lähtee semmosia yksittäisiä juttuja penkomaan, mutta sanotaanko tähän, että viime vuosien kokemuksena oli semmonen kun mä sillon 2013 lähin sitä monologia tekemään. Et se oli tavallaan, niinkun se oli mun comeback näytelmälavalle. Niin tuota, se on nyt tuottanut semmosta tulosta että nyt mulla on, et se ei jääny vaan marginaalijutuksi et pyörätuolissa oleva näyttelijä tekee jutun, joka peilaa jonnin verran hänen omaakin elämäänsä ja muuten vaan. Sen jälkeen, sitä niinku pysty tekemään täysverisen teatteriesityksen siihen, pysty välttelemään sillä tirkistelyt ja sosiaalipornot ja muuta. Se nyt on, ihan hyvänä roolisuorituksena, joka on sitten poikinut töitä isompiinkin, esimerkkinä tää Hämeenlinnan juttu, ja mitä nyt on, tulevaisuudessakin tulee olemaan, että että.. Pystyy hyppäämään tuonne muiden sekaan. Koska eihän meitä nyt niin hirveesti tässä Suomen maassa oo, pyörätuolilla liikkuvia näyttelijöitä. En ihan hätäseen muita tiedäkään, se voi toki olla minun tietämättömyyttänikin.
Koska kyllähän siinä äkkiä voi tulla niin että no, että tehköön niitä omia juttujaan ja esiintykööt toisille pyörätuolilaisille tai jotakin vastaavaa. Oikein niinkun rumasti ajateltuna, marginaalitekemisestä semmosesta, mutta eipä tuota.. Se juttu niinkun laveni semmoseks sitten, että nyt mul on mahollisuus tehä tuolla tavallaan niinkun normaali freenä, tuolla muiden seassa. Toki sitä ois voinu jo aikasemminkin tehdä, mut en mä tiedä mikä siinä sitten.. Tässä nyt oli kaikkee, kaikkee muuta. Se sillain ajottu, kun mul on poika syntyny 2006, niin mä ajattelin että sitten mä lähen teatterihommiin takas ku se menee kouluun. Ja se oli just niinku se meni. Samana syksynä kun se meni kouluun, niin samana vuonna hyppäsin lauteille sitten, sillai ajottu se touhu. Ajattelin että oon niin pitkään kotona, mitä jossain kuvauksissa sillon tällön, semmosta hommaa mutta..
Onks sitten tossa työssä, niin ootsä kokenu tämmösiä vaativia juttuja, et enemmän ton pyörätuolin kanssa, vai sitten tavallaan niinku henkisellä puolella jotain esteitä tai vaativia juttuja?
No varmaan sekä että. Mutta tota, kyllä sillai niinkun tämän kanssa pärjää, vaikka sitä jotenkin on yritettävä olla mahdollisimman vähän semmosia ajattelematta. Että niiden täytyy olla vaan semmosia ohimeneviä ajatuksia ja semmosia, että ne tulee ja menee. Mutta niitä varmaan tulee ihmisille, olipa tuolissa tai ei. Ja onhan se liikkuminenkin välillä, että miten päin sitä.. Varsinkin tuolla kuvauksissa ja muuten, siellä kyl mennään puroissa ja portaissa ja muuta, ukot repii yhtä istumaan kannon nokkaan ja miettii, miten saadaan se siihen. Ei nyt mitään vaijereita oo ikinä tarvinnu viritellä, mutta on mua perässä revitty ja olalla kannettu *naurahdus* jos johonkin paikkoihin, että on saatu pakkasessa joku kohtaus tehtyä. Tai hevosella ajettua pitkin peltoa, eikä oo ukoilla mitään tietoa että pysynkö mä siellä lavalla vai en, että kumpi tässä tätä kohtausta vie, ajaja vai hevonen. Mutta sitten filmillä se on näyttäny ihan kohtuulliselta, niin sittenhän me on siinä onnistuttu.
Mutta joo, kyllä varmaan niinkun sillon nuorempana, kun mä olin alta kolmenkymmenen kun se kolari tapahtu ja jos silloin ois jotenkin.. Ehkä sitä piti kypsytellä sitä ajatusta, että pyörii tuolla tavallaan isossa ryhmässä mukana jossain näytelmässä, niin sil oli joku, emmä tiiä, emmä ehkä puhu.. Pitääkö se jollakin tavalla sitten perustella se, että joku on siellä tuolissa? No ehkä itselle tarvii, että tarvii löytää joku backstoori minkä takia näin, ettei siitä tuu mitään vallitsevaa kysymystä katsojille. Mut ei siitä tavallisesti tuukaan, että en mä tiiä miten sä koit tossa Hämeenlinnan jutussa? Toki se komppaa siihen rooliin, mut veteraanihan nyt vois liikkua vaikka mopolla siellä.
No siis se sopii jotenkin siihen niinkun tosi luontevasti.
Nii-in. Mut en mä oikeestaan ikinä oo tehny semmosta roolia, että se ei ois sopinu. Ja on kuitenkin ollu paljon juttuja, missä sitä ei niinku ikinä juonellisesti kerrota. Että jos lähestytään sitä asiaa oikeasta kulmasta ja muuta, niin ei sitä myöskään katsoja kysele. Ja se liittyy varmaan siihen että kyllä me nähdään koko ajan katukuvassa ihmisiä.. Toki onhan olemassa ihmisiä joita kiinnostaa aina ensimmäisenä, miten sulle on käyny noin ja muuta että, sehän on aina se kysymys number one.
Käytännön elämässähän se on, siinä on kuitenkin niin paljon muuta että eihän sitä tuu mietittyy. Tokihan se on semmonen asia mitä pitää sillon tällön päivittää, että hetkinen hetkinen, oisko tässä asiassa jotakin mietittävää mutta kun ei siinä loppujen lopuks ole.
Sit tota, sä oot muutama vuos sit sanonu yhessä haastattelussa, että sillon ei ainakaan ollu mitään semmosta tiettyä roolia tai mitään, minkä sä haluisit tehdä. Onko nyt vuosien aikana tullut semmosta roolia tai produktioo, missä haluisit olla mukana?
No tossa yhen kollegaohjaajan kanssa suunniteltiin vuosi, pari takaperin että ois Huijari, saituria ruvettu tekemään. Mietityttäny se, se ois ollu kyllä mukava tehdä mutta se sillon vähän kariutui se touhu, mutta katotaan. Toki se pitäs laittaa ihan uusiksi ja päreiksi se koko teksti, mut siinä on niin veikeesti siitä ahneudesta ja rahasta ja semmosesta. Emmä oikeen tollai pysty, nyt ei kyllä sillee mikään kummittele kuitenkaan niin vahvana, että se ois niinku pakko. Toi on aika pitkään nyt pyöriny mukana. Mut en oo ikinä ollu semmonen, että haluisin tehdä Hamletia tai tämmösiä, ei ollenkaan. Et aina se mikä on tekeillä, se on tavallaan se lempilapsi ja tärkein.
Nyt oon tonne Kajaanin runoviikoille tehnyt tota Pentti Saarikosken Hämärän tansseja. Parin viikon päästä ois siellä enskari, niin nytten on huomannu että siitä on tullu semmonen niinku päämielenkiinnon kohde, se mulla koko ajan pyörii päässä ja siin on meillä työryhmää, muusikoita ja tanssijatkin siinä mukana.
Onks tietoo jo mitä sit noiden runoviikkojen jälkeen, tai tän Hämeenlinnan jälkeen?
Meil on se trilogian kolmas osa tosta meidän monologihommelista tulossa ton Heikki Huttu-Hiltusen kanssa. Sitä meidän täytyy varmaan syksyllä alkaa sitten työstää. Se tulee todennäkösesti vuodenvaihteen jälkeen tohon Kansikseen. Tai tuleekin, mutta meillä on vähän semmosta tilahommaa, ja.. Mä oon siellä Lava-klubilla aina esiintyny ennen, mutta nyt ois tää kolmas hauska tehä sinne semmoseen niinku ihan kunnon teatteriboksiin. Sais ehkä vähän ääntä ja valoo vahvemmin mukaan siihen. Ja sitten on tossa semmosia pieniä keikkoja, jotka kulkee koko ajan mukana. Semmosta henkilödokumenttia oon tekemässä, ja sitä kaks, kolme vuotta kuvataan eteenpäin. Ja yhen monologin ohjaan.
Sit mulla on ollu semmoset Hurma-monologifestarit, festivaalit tuolla, Teatterikesän aikaan siinä elokuussa. Kyllähän niitä tässä järkkäilee ja kattoo, että montako päivää niitä siellä pitäs. Yrittäny sinne saada kuitenki aina sen ajan kuumimmat monologit, että mitä on, niin aina siel on porukkaa ollu. Onko ne seittemännen vai kaheksannen kerran sitten nyt. Tommi Erosen Ihminen! on tulossa sinne, ja Heidi Heralan Peilinpitelijä ja varmaan Reimaluodon Taisto tulee tekee sen, mitä se tekee Runoviikoille aina. Sitten tuo Maippi tuolta Hämeenlinnasta, Maiju-Riina Huttunen, sille mä ohjailen sen oman tekstin. Et siinä se se taitaa olla. Ne on hyvät festarit, tuu sinne sitten. Siellä on hauskaa.
Onks sit joku sellanen rooli, minkä sä oot tehny ja mihin ois joskus kiva palata? Ei ehkä pitkäks aikaa, mut niinkun kokeilla nyt. Et haluaisko tehdä jonkun roolin toisella tavalla, tai oisko nyt lisää annettavaa johonkin?
Hmm, jaa-a. Tota mä oon miettiny monesti, joskus Työväen teatterin aikoina sillon kun monologin maailmaan ensimmäisiä kertoja kunnolla tutustu, niin Dario Fon tekstejä jos tässä parinkymmenen vuoden pikku viiveellä pamauttelis niitä uusiks tuolista ja kattois, miten se lähtee siitä lentoon. Sillon ku olin esittämäs, se on niin tota nopeeta ja vikkelää, kattois miten sellanen jotenkin, semmosia roiseja, roiseja hahmoja ja vetoja et haluis kokeilla. Mutta voihan se olla että mieluummin menee eteenpäin. Jättää ne hyviksi muistoiksi ja yrittää poimia niistä ne hyvät puolet mukaan sitten.
Se on vähän sellasta että niitten menneitten miettiminen näitten roolienkin kohdalla, että vaikka joku on joskus oikeen niinku hyväksi havaittu, tai vaik ois jotain roolia vähän ikävä tai muuta, niin ei oo oikeestaan mitään taikaa et toimiiko ne enää. Se on ollut sen aikansa lapsi sillon, ja se on siihen kokonaisuuteen sillon kasvanu, ja lähteekö se sitten lentoon enää. Se voi olla ettei se lähde. Että mieluummin antaa pääkopan raksuttaa siihen malliin, että vaikka meniskin heikoille vesille tai jäille, niin mitähän uutta sitä kokeilis ja opettelis. Et sitä ois niinku hauska esittää, ja siitä tulis onnistumisen tunnetta niin itselle, kuin katsojillekin, että ehkä niin päin kuitenkin.
Vähän niinku elämässä ylipäätään.
Niin, ja sit tää aika muuttuu kuitenkin niin aina täs ympärillä. Että se on vähän kun että katellaan vanhaa tv-sarjaa tai vanhaa viihdeohjelmaa tässä päivässä, niin ei ne kaikki oo ihan aikaansa pitäny. Joistakin jutuista toki tulee aika ajattomia, mutta mun mielestä ne on enemmän tuolla tekstin puolella. Jotkut tekstit on semmosia, että niihin se aika ei niin pure.
Onks sit mikä semmonen, mitä sä teet näyttelijäntyön vastapainoks? Sulla on perhe ja poika, onks sellanen pojan kanssa touhuaminen vai joku semmonen?
No joo, ihan perusarki joo. Ja jonkun sortin rakentaminen. Kotina semmonen iso vanha kansakoulu, minkä mä remppasin.. Älä kysy miksi, en enää muista. *naurahdus* Mä sitä seittemän vuotta purin, sit kolme rakensin. Se on muka ollu jo kuus, seittemän vuotta valmis, mutta eihän semmonen paikka ikinä oo valmis. Koko ajan joku nurkka levällään. Niitä yritän siellä taiteilla sitten kuntoon.
Mutta onko se vastapaino, emmä tiedä. Emmä nyt niin hirveen etsimällä etsikään mitään vastapainoo, että oisko sitten niin että tää työ on niinku vastapaino kaikelle muulle. Se voi lähtee siitä ajatuksesta, että sillä on mun kohdalla ainakin niin semmonen, ehkä vähän liian raa’asti sanottuna, semmonen pelastava vaikutus että.. Taitaa niin olla kuitenkin, et mitä enemmän mä teen näitä hommia ja töitä, niin sitä helpompi mulla on olla. Mut toki kaikkee pitää olla niinku sopivassa balanssissa.
Nyt mulla on oikeestaan moneen vuoteen ensimmäistä kertaa tämmönen kokeilu, että mulla on monta pientä hommaa päällekkäin. Ei pitkäkestosia, eikä mitään mahdottomia eikä muuta, mutta kuitenkin on. Ja mä oon monesti vaan keskittyny sillee, että mä teen yhtä hommaa kerrallaan. Nyt mä teen montaa pientä, mutta ne todennäköisesti jokainen niinku vaikuttaa vähän toisiinsa koko ajan. Mutta ne on niin samankaltasia, et sillä ei oo mitään väliä. Et mä annan tavallaan luvan, sen että ne saavat vaikuttaa toisiinsa.
Mutta tota, ihaillen vaan voi katsoa semmosia ihmisiä, olipa ne työssä missä tahansa, jotka voi hyppiä viiden, kuuden asian keskellä. Ja saada ne kaikki aikaan, aina pystyy resetoimaan itsensä tekemään just sitä hommaa minkä äärellä ovat. Tähän asti tää kokeilu on ihan hyvin onnistunu. Huomaa vaan et pikkusen on niinku aikataulullisesti koko ajan jäljessä. Ehkä tää kevät auttaa, päivät on pitkiä ja..
Mitäs sit, jos sul ois ihan riittävästi aikaa? Mitä sä tekisit, onko mitään semmosia unelmia mihin tarttis paljon aikaa? Vai hoitasitko vaan töitä riittävällä ajalla?
Paljon aikaa.. Jaa-a.. Eiköhän mul oo aikaa ihan tarpeeksi. Emmä oikeen uskalla lähtee ton kanssa liikenteeseen, noi on aina noi entäs jos-hommat semmosia.. Mutta toki voi leikitellä semmosella ajatuksella, oishan se nyt hauska ton kameran kanssa vähän pyöriä. Sen kanssa kun on tullu tehtyä kuitenkin joitakin vuosia töitä, niin vois siihen uudelleen perehtyä, kattoa löytäiskö jonkun oman näkösensä jäljen tehdä. Oli se tyylilaji mitä tahansa, mut kuitenkin. Kalusto keventyny, ja tullu jo suht koht uudeksi ja muuta. Jos sitä kokeilis.
Niin, ja voihan se olla et yhtäkkiä ei oo niinku yhtään mitään. Niin se on ainakin mun tapauksessa aateltava niin, että jos ei pyydetä töihin johonkin muualle niin se on ruvettava ite niitä keksiin. Mä oon semmosen lomautuksen uhan alla koko ajan, mutta sitten on aina toi monologien viidakko, johon on hyvä palata. Niissä pääsee tekemään justiinsa sitä, mitä monesti se näyttelijän työ on hyvinkin kirkkaimmillaan.
Nyt on ainakin semmonen vaihe jotenkin hommissa, että kaikki on pikkusen niinku alkutekijöissä. Toki tässä kesällä tulee jo valmista, mutta mitäs sitten ens vuonna ja sitä seuraavana ja muuta, et.. Että jos ei oo mitään, niin sitten mä meen muuraamaan pihasaunan seiniä. Ne ainakin oottaa siellä.
Niinhän se on vähän joka alalla, et pätkätöitä, pätkätöitä ja..
Niin se on, se on jotenkin ajan henki nyt semmonen, että ihminen saattaa seikkailla elämänsä aikana hyvinkin monennäkösissä hommissa monissa paikoissa.
Tää seuraava on aika syvällinen ja laaja kysymys, että mikä on sun elämäntehtävä tai lahja maailmalle?
Emmä tiiä kyl, lahja maailmalle.. No en ihan noilla sanoilla koe sitä, enkä ole oikeen minkään asian puolesta, niinku mikään esitaistelija luonteeltani. Mutta onhan se tietenkin aina hauska, ja varsinkin jos saa semmosta palautetta, että joka voimistaa sitä tunnetta, että kävipä miten tahansa, vaikka käy yhä hankalaa kun minulle, kuitenkin Suomen tapaisessa maassa vielä ainakin on mahkuja pitää intohimoistaan tai ammatistaan tai niistä kiinni. Toimia jonkun näkösenä, käytän niinku vääriä sanoja, esimerkki tai malli tai vastaava, vaikken semmonen ole. Mä en oo tuolla oikeen eturivis ja kaikkee, muuta kun työni kautta sillai niinku saattaa semmosen kuvan saada. Kuitenkin kannattaa pitää siitä kiinni mistä tykkää, niin pitkään kun vaan on mahdollista. Vaikea kysymys. Mutta ei mulla mitäänlahjaa oo luovutettavana valitettavasti.
No millaisen elämänohjeen antaisit nuoremmalle itsellesi?
Nuoremmalle itselleni.. No ehkä joo, tekis mieli sanoa että älä hätäile. Älä hätäile oikeen minkään kanssa, kun ei se.. Se on se aikakäsitys sillon nuorempana jotenkin ihan toisenlainen kuin nyt. En oikeen tiiä missä vaiheessa se sitten muuttuu se aikakäsitys vai kehittyykö se koko ajan. Mut kyllähän sitä niin vaistolla on vetäny, että joskus niinku tuntuu olevan niinku hirvittävänkin kiire johonkin, et täs ei oo enää kun muutama kuukausi, vuosi tai kaks aikaa tehdä tämä ja sitten aikaikkuna sulkeutuu. Paskan marjat. Tavallaan ei oo koskaan ihan toivottoman myöhästä. Mutta se on semmonen, sehän kuuluu nuoren ihmisen elämään, kaikki mulle tänne heti-meininki että.. Turha mun on sitä nuorempaa minääni neuvoa, ku ei se ois kuunnellu kuitenkaan. Se jo luuli tietävänsä, miten tää homma menee. Ois pitäny olla, ja niinku pitikin loppujen lopuks joku muu joka kokemuksen syvällä rintaäänellä sano että semmosta se on, kun et kuuntele. Mut hyvä kysymys, hyvä kysymys. Tota sais ehkä useemminkin miettiä.
Entäs mitäs sit vanha sinä antais elämänohjeeks tämänhetkiselle sinälle?
En tiiä, se on varmaan jo niin huonossa kunnossa. *naurua* Mitähän se semmonen vois.. Ehkä se sieltä jotakin yrittäs vähän samantapasesti toitottaa. Ehkä vähän niinku et anna mennä nyt, ei tätä loputtomasti ole tätä mukavaa. Se on sen verran tuntematon kaveri, etten vielä tiedä mitä se aattelee. Mikä on sitten se vanha? Onks se eläkeikä vai siitä yli? Vai onko se jo ens vuonna?
Sekin on vaikee sanoo.
Niin. Kyllähän sitä välillä tuntee jo vanhaks ittensä nytkin. Sitä vaan kun ei myönnä ääneen, on kaikki ihan hyvin.
Sitten tämmönen, että mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä? Elämässä tässä hetkessä.
No joo, kyllähän se vääjäämätön tosiasia on, että toi oma jälkikasvu, sen kasvaminen ja koko se härdelli, mikä pyörii siinä ympärillä. Heidän sukupolvensa, onhan se hauskaa katsottavaa. Niillähän on ihan uudet jutut, ja intohimot ja mielenkiinnon kohteet. Mut siinä näkee jotenkin, siellä niitä positiivisia muutoksia on enemmän ku negatiivisia kuitenkin. Tietenkin on tapana tarttua siihen, että mikä siellä on niinku muka huonommin, ku meillä siinä kymmenen ikävuoden iässä on ollut. Mutta tota, onhan se kiva nähdä että kyllä niillä niinku, että mahdollisuuksia on kyllä varmasti, tehdä tota..
Mä oon aina ollu kiinnostunut tavallaan niinku tieteestä ja sellasesta, joka on niinku hyvinkin lähellä taidetta, tai molemmat menee kulttuurisanan alle kaikkinensa. Urheilutieteet, taiteet, ne on mulle semmosta kokonaismössöä josta on hyvä tota, hyvä ammentaa.. Mikä se kysymys oli?
Mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä elämässä?
Niin niin. Niin mä en oikeen henkilökohtasella tasolla osaa, kuitenkin yleisesti kattoo tätä maailmaa. Että mahdollisuuksia on vaikka mihin. Kuka tahansa voi pyyhkästä vaikka kotitarvikkeilla pitkän elokuvan, josta saattaa tulla ihan hitti. Sehän on mahtavaa semmonen. Tai kuka tahansa voi keksiä, tehdä jotakin ihan mieletöntä, joka jollakin tavalla mullistaa jonkun aikakauden. Toki semmosta niinku laaja-alasempaa, filosofista osaamista ei nyt välttämättä enää oo niinku antiikin aikoina, kaikki on niin sektoroitunutta ja spesifioitunutta, mutta mitäpä sekään haittaa. Sieltähän sitä osaamista löytyy sitten. Mutta enemmän näen kyllä hyvää ku huonoa. Aikahan on semmonen, että hirveesti nähdään uhkakuvia ja huonoa, ja sortuu siihen itekin välillä, myönnettäköön. Mut eiköhän täällä nyt enemmän eletä niinku mahdollisuuksien aikaa.
Sit tähän loppuun vielä, haluaks sä kysyä multa jotain?
Sulta jotain.. Hmm. Mikä sulla on tota niinku, miks sä koet teatterin katsomisen ja näyttelijöitten haastattelun tekemisen mielenkiintoseks? Tai miten se on syntyny se mielenkiinto siihen? Onks se tullu siitä, et sä oot käyny niin paljon kattoo teatteria tai..?
Mä en ees koe, et mä oisin viel ees käyny paljon. Et oikeestaan siit on vast muutama vuos ku mä kävin kattoo Helsingissä Tarzanin. Sit viime keväänä siellä Vampyyrien tanssi, sekin musikaali. Et enemmän musikaalit on mun juttu. Se teidänkin, kun siinä lauletaan niin se kiinnosti paljon niinku sen takia.
Ja sit tosiaan kun on lukenu Tallen haastatteluja, sekin tekee vähän omalla tavallaan niitä. Sit mäkin halusin kokeilla et milt se tuntuu. Toisaalta tää on vaan toiseen ihmiseen tutustumista, mut sul on ne valmiit kysymykset siinä, minkä pohjalta..
Joo, niin. Et tässä sillai niinku eletään uutta aikaa, et tavallaan sä oot niinku löytäny esikuvan, tai jonkun jota seurata, niin tuota, semmonen homma tai niinku tyyli niinku mitä ei ole aikasemmin ollu. Et ihan uudelta puolelta, kyllä joo.
Kyllä. Ja etenkin sit se teatterimaailma on semmonen, et jossain määrin on haaveena, että vois joskus vaikka jossain harrastelijateatterissa olla mukana. Viime vuosina vaan kaikki koulujutut ja muut on vieny niin paljon aikaa. Nyt kuitenkin kun on valmistunut ja pikkuhiljaa työelämässä mukana, nii ehkä vois löytyykin se aika sit siihen..
Onks teitä paljon tommosia tota, blogisteja? Teatterin kimpussa olevia.
On meitä ketkä kirjottaa esimerkiks näitä katsauksia, on useempi, mut haastattelijoita mä en tiedä muita kun Tallen.
Joo, kyllä kyllä. Teitähän voi olla tulevaisuudessa enemmänkin sitten. Siirtyy kunnon kritiikit sille puolen.
Ja yleisötyötähän tääkin on tavallaan.
On on on, ja sitten niinku, koko pakettihan se on, et eihän siellä pirukaan keskenään pyöri siellä lavalla, eikä katsojilla oo juuri tekemistä keskenään, eikä tuota.. Nehän on semmosia yhteisiä iltamia, jotka pitää jollakin tavalla saada rulettaan. Sitä on aika moni tutkinu, että mitä siinä välissä tapahtuu. Missä vaiheessa se on, hyvinkin mikromaailmaan saatetaan mennä siinä, että missä vaiheessa näytelmää tapahtuu jotain missä se niinku loksahtaa, tai sit se on alusta pitäen semmosta railakasta, mitä se voi olla nimenomaan musikaalin kohdalla. Tai missä on draaman kärki, nii se yhtäkkiä onkin sinne yleisöön päin. Että siellä jokainen huomaa miettivänsä omia juttujaan, omaa elämäänsä ja peilaa niitä roolituksia. Et sehän on niinku jännä. Jännä tutkimus on siinä. Aihe jota kelpaa tutkia. Ei mulla muuta kysyttävää.
---
Paljon kiitoksia Pekalle, ja nähdään muissa jutuissa!