Haastattelu: näyttelijä Pekka Heikkinen..

Tapasin Pekka Heikkisen toukokuun alkupuolella, jolloin kahvittelimme Tampereen rautatieasemalla kahviossa. Alkulämmittelyksi keskustelimme hetken aikaa nauhoitusvälineistäni, sekä haastatteluiden vaikeudesta niin haastattelijalle kuin haastateltavalle. Sillä lailla huumorilla siis. Pekan kanssa oli erittäin mukava jutella, ison osan ajasta hänellä oli oma velmu ilmeensä sekä äänessä tietynlaista vekkulimaisuutta myös. Tällainen oli meidän keskustelumme:

Kuka on Pekka Heikkinen rooliensa alla?

Kuka..?

Niin.
Jaa-a. Mä oon tämmönen 46-vuotias kaveri. *heh-heh* Mitä mä tohon sanosin..rooliensa alla..

Vähän sillee että millainen sinä olet, ja miten sinusta on tullut sinä?
Se onkin pitkä kysymys, ei musta oo varmaan minää vielä tullutkaan. Ollaan sillä ikuisella matkalla, kysymässä ja vastailemassa ja kyseenalaistamassa omaa olemassaoloansa aina, mutta nyt ollaan tässä hetkessä.

Mitäs mä tohon sanosin..kai sitä on ruvettava ihan vaan jotenkin konkreettisesti purkamaan. Aikajanalla ensimmäisenä.. Mä oon -96 valmistunu näyttelijäksi, sen jälkeen mä tulin tänne Tampereelle tohon Työväen Teatteriin. Siinä olin pari vuotta, sitten ajoin tossa muutaman korttelin päässä semmosen surkuhupasan kolarin moottoripyörällä, ja musta tuli semmonen oman elämäni freelanceri.

Mut en mä näitä hommia jättänyt sit kuitenkaan. Oon mä jossain vaiheessa yrittänytkin, mut ei siitä tullu mitään. Että jatketaan sitten. 15 vuotta varmaan vierähti aika lailla näyttelijäntyöllisesti, muutamia juttuja lukuunottamatta, niin tein oikeestaan telkkarihommia vaan. Niitä tuli aina, mulla oli yks telkkarisarja kesken sillon ku mä ajoin sen kolarin, ja sitä vähän muokattiin sitä käsikirjotusta ja..

Mä oonkin nyt menossa just Hovimäen kakkoskauden alussa..

Aijaa joo, joo, no sitten sitä jatkettiin, siinä oli sitten vähän stunttia kaverina. Saatiin mut ulos sairaalasta, ja sitä jatkui vielä siinä vuoden ja sit tuli jotain uutta televisiosarjaa tarjolle. Niitä tuli tasaseen tahtiin. Ja sit teatteriin ohjailu, ohjailin jotakin siinä..itseasiassa Hämeenlinnaan oon tehny ensimmäisen ohjauksen, olikohan vuosi -99.

Ja nyt muutama vuosi sitten aloin taas tekemään enemmän näitä näyttelijän hommia. Ajattelin että jossei tee paluuta lavalle, niin sit se on kohta myöhästä. Elokuvaohjaaja ja näytelmäkirjailija Heikki Huttu-Hiltusen kanssa tehtiin ensimmäinen monologi 2013 Kansallisteatteriin. Siitä pari vuotta eteenpäin tehtiin toinen, ja vielä on kolmas tekeillä. Ne on tuolla Kansallisteatterissa aina enskarissa ja sieltä sitten lähdetään liikenteeseen. Kyllä näistäkin nämä kaksi ensimmäistä on vielä hengissä, että.. Mutta tuota siihen kysymykseen vastaten, niin en minä tuohon osaa vastata. *molemmat nauravat*

Näyttelijähän kuitenkin on jossakin määrin aina niinkun roolin edessä ja takana ja oma henkilö, että tekipä minkälaista venkulaa tai tragediaa tai mitä tahansa, niin ainahan se on tehtävä oman itsensä kautta. Mulla se nyt vielä korostuu tähän pyörätuoliin, tätä ei pakoon pääse, että sitä pitää vaan härskisti käyttää sitten hyväkseen. Mä siihen varmaan tämmöstä loputonta opintoretkeä teen koko ajan, että miten sais revittyä kaiken mahdollisen irti. Se on niin vahva elementti kuitenkin, että kun sä tuut lavalle pyörätuolilla ja sit siinä on semmonen niinkun toinenkin konteksti vielä olemassa, että ”toi on oikeasti siinä”, että sitä ei tarvii sen kummemmin siinä näytelmässä sanoa tai muuta, kun kaikki sen jotenkin tietää. Paljon semmosia asioita, mihin on ihan turha keskittyy, koska ne on siellä jo olemassa.

Mutta muuten, ihan normielämässä, perheenisä, aviomies, täällä Tampereella asusteleva ukkeli. Mukana menossa omalla tavallaan. Tämmöstä. Hyvä kysymys, mutta vastausta mulla ei siihen oo.

No miksi teet sitä, mitä tällä hetkellä teet, näyttelet?

No varmaan se on, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin kyllähän sen täytyy joku intohimohomma olla, et se on aikoinaan päässy niin pahasti purasemaan. Mä oon varsin vanhalla iällä alkanut, siinä parikymppisenä armeijan jälkeen vasta kiinnostunu koko touhusta ja.. Tai siinä vaiheessa tajunnu, että hei tästähän vois ihan oikeesti tehdäkin ammatin, ja ehkä mä en tässä jäis ihan huonoksi tai keskinkertaiseksi, ja saanu siitä hyvää palautetta ja huomannu, että tää vie mennessään. Vaikka noita kolhuja on tullu ja siipeensä saanut muuten, niin sitä ei oo pystyny pyristelemään irti sitten. Sen on joskus hyväksi havainnu ja.. Toki sitä vois jossitella, että oisko pitäny ruveta jotain muuta tekemään, mutta se on taas sitten eri asia.

Onks ollut ennen kun näyttelit, ennen armeijaa joku muu mikä on ollu sillon nuorempana haaveena, tai lapsuuden toiveammattia?

Ei sen kummemmin mitä nyt lapsilla aina on, maanviljelijästä astronauttiin, että vaihtelee sillä välillä. Mutta tota ei, jotenkin mä luotin siihen että kyllä se löytyy sitten siinä. Toisaalta ois hienoo jos tietäis jo sillee hyvinkin varhaisessa vaiheessa, ei siinä mitään, monethan tietää jo.

Sen on joo itekin huomannu, että on luullu jotain että ”tämä on se”, mutta sit toteaa muutaman vuoden kuluessa vaikka että kun opiskelee enemmän, että ”ei se muuten ookaan se”.

Niin, niin. Kyllähän elämä niin kokonaisvaltainen juttu on, että kaikkihan jollakin tavalla tukee toisiaan. Että en kyllä yhtään kadu niitä hanttihommiaikoja, mitä on ennen opiskeluja tehny. Mut siksihän sitä tekee, voihan sitä purkaa isommakskin, että kyllähän tässä nyt on kaikenlaiset mahdollisuudet vaikuttaa, vaikuttaa niillä jutuilla mitä on tekemässä. Että eihän se nyt tietenkään oo pelkkää näyttelijän työtä, vaan ite aattelee jotenkin vähän niinkun laveemminkin jo taiteilijuutta tai muuta. Mihin sitä kenties sitä osaamistaan tai välinettä käyttää. Mutta jokainen käyttää siihen minkä hyväksi havaitsee.

Mitkä on sitten ollu sellasia tärkeimpiä oppeja elämän varrella? Niinkun työn puolella, että onko ollu sellasia konkarinäyttelijöitä vieressä keltä ois saanu imettyä oppia, tai..

No kyllähän sillon nuorempana tietenkin teatteriopiskelija-aikoina vahvat opettajapersoonat oli semmosia joitten kans tietenkin jako mielellään ja otti niiltä. Kari Heiskanen oli meillä sillon tavallaan niinkun ehkä eniten vaikuttamassa meillä siihen, loppupuolen opiskeluihin. Sitten kun mä tulin tohon Työväen teatteriin, niin mä sain Kalle Holmbergin kanssa tehä muutamia juttuja. Sillä on varmaan aika suuret vaikutukset ollu, sillä tavalla et miten rytmikkäitä, hyviä teatteriesityksiä tehdään.

Mutta kyllähän oppina käy kaikki muukin, muukin tässä elämässä. Ei ne oppi-isät tarvii olla sitten siellä, tai äidit, tai henkilöt, pelkästään sen työn puolella. Mutta mä koen kyllä välillä tehneeni ite niin hirvittävän vähän. Yli 20 vuotta on valmistumisesta, nii enhän mä oo vielä tehny mitään. Johtuen tietenkin omista kommelluksistani, mutta tota niin, jotenkin mä yritän ajatella että mulla on ne opettelut, oppimiset ja tekemiset edessäpäin. Oon tämmönen vähän niinku omasta koulustaan valmistunu teatterin tekijä. Ehkä se myöskin pitää sitten vähän niinkun virkeänä että, sanotaanko näin. Ehkä pitää palata tohon vähän ajan päästä kun mieli kirkastuu, että mitä voitais sanoa oppimisen paikoiksi.

Toki mun aikaan se pyyhkästiin neljässä vuodessa Teatterikorkeakoulu läpi ja, sanotaanko että kaks ensimmäistä vuotta oli semmosia, oikeastaan kolmekin, että sitä vaan niinku janos, ainaki tämmönen pystymetsästä tullu kaveri, että ”antakaas mulle kaikki työkalut, opettakaa mulle kaikki mitä tässä tarvitaan”, laulamista, puhumista, liikkumista. Että sellasta hyvin konkreettista käsikassaraa kaipas siinä koko ajan. Sitten alko vasta jossain siellä kolmannen vuoden kynnyksellä miettiä, mikä ois se joku ominaistapa itsellä esiintyä tai tuota niin, tehdä juttuja.

Mutta sitten noi monologin teot on ollu kyllä semmosta tota, ne on ollu opettavaisia, niissä on joutunu hahmottaan sitä dramaturgista kokonaisuutta, ja sitä niinkun että miten se katsoja pidetään ainakin se tunteroinen näpeissään. Miten sitä asiasta siirrytään toiseen, ja.. Niitä voi sanoa semmosiks opettelun ajoiks kyllä. Ja sitten kun on ite ollu tossa Näyttelijäntyön laitoksella täällä Tampereella opettamassa sitten näyttelijäopiskelijoita monologin teosta, siinä on joutunut taas punnitsemaan omat, omat hyväksi ja huonoksi havaitsemansa asiat uusiksi että.. Tavallaan miten kannustaa toista sitten tätä tekemään, omalla hyvällä tavallaan. Vähän semmosta, tutkimusretkeehän tää on koko homma tavallaan. Siitä lähtien kun saadaan se paperi kouraan ja aletaan kattoo että mitä tässä tapahtuu, pitäs yrittää olla silmät ja korvat auki joka suuntaan. Hauskaa, hauskaa hommaa. Välillä vähän työlästä, mutta mikäpä ei ois.

Sitten tämmönen pieni itsekehun paikka. Missä asioissa koet olevas hyvä, tai loistava?

En varmaan missään. Ei mulla oo mitään erityistaitoo. Mutta kyllä mä tota sillain että, ehkä sen takia justiinsa, että nykyään ei enää oikein oo mikään tanssijakaan, enkä ikinä oo ollu mikään laulajakaan, niin musikaalivedot ja muut mulla on jääny hyvin vähäisiks uran aikana, niin mä oon aina joutunu keskittymään vähä niinku tekstiin ja suomenkieleen. Ja semmoseen, että sitä mä yritän aina, aina joka kerta mitä on tekemässä nii siitä yrittää tehä sen lempilapsensa sillä hetkellä. Siitä työstä justiin, sitä tutkia ja miten sen sais sanottua niin, että.. Mä yritän aina pitää mielessä, että kuinka kun alkaa jotain tekstiä tekemään, että miten mä kertoisin tän jollekin toiselle, että ne ajatukset tulis sieltä perille. Sanotaanko että, en sano olevani siinä hyvä, enkä loistava, mut että se on yks kaikkein suurin mielenkiinnon kohde.

Sitten muuthan mua aina mielellään haluaa käyttää myöskin siellä liikkuvana elementtinä, siellä tuon tuolin kanssa ja mukana, koska ne näkee siinä jotakin mielenkiintosta mitä minä en taas näe. Joskus jopa tämmöseen kiusan tekemiseen, että mä pyörin siellä jaloissa mutta..mutta mutta.. Uskottavahan se on sitä mitä muutkin sanoo, palautetta otetaan aina vastaan. Että jos joku kokee sen mielenkiintoseksi, niin miksei. Ja jos ajatellaan tätäkin katukuvaa, tässä ollaan asemalla, niin mä oon nähny tuolla jo kaks ihmistä pyörätuolissa, yks sokee meni tosta justiinsa, yks on kepeillä tossa, ja tosta meni äsken yks poika avustajakoiran kanssa sähköpyörätuolilla.. Täähän on niinku, koko katukuva on jos jonkinnäköstä klinkkaajaa ja vemppaajaa, ja kellä on menny pää ja kellä jalka, kellä selkä, miksei sitä veis sinne lavallekin. Tottakai pitää aina ollu joku, jonkunlainen kulma, että miten siitä otetaan se irti mitä siinä on niinku tarpeellista, mutta..käytetään sitä röyhkeesti sit hyväkseen.

Tänä päivänä on hienoa, että voidaan käyttää. Varmasti on ollu kauan sit aikoja, jolloin ei ois tullut kysymykseenkään..

Voi olla joo. Ja tota, onhan kyllä aina siipeensä saaneen ihmisen näytteleminen, se on aina semmosta, ne on niitä briljeerauksen (loistaa esiintymisellään/taidoillaan) paikkoja näyttelijälle, että niillähän ne pokataan ne noi isotkin palkinnot leffafestareilla ja muuta. Että joku on jotain aivovammaista tai keharia tai onnettomuudessa halvaantunutta tai muuten vaan, sodassa reiän päähän saanutta päässy näytteleen, niin eihän se, ihmisiä elämässä siinä missä muutkin. Mutta joo, sanotaanko nyt näin. Ei oo kyllä mitään, en uskalla mennä mitään sanomaan missä olisin hyvä tai loistava. (Tämän Pekka sanoo virnuillen ja naurua äänessään.)

 

Entäs tämmösiä sitten, että ei-niin-hyvä tai -loistava, tai kehittymisen paikkoja?

No varmaan niinkun ihan kaikessa, ihan turha luottaa mihinkään.. Se on tota, on joitakin asioita mitä tietenkin voi käyttää, on hyväksi havaittuja, ja ne liittyy monesti enemmän tekotapoihin ja jäsentelyyn, tämmöseen mistä välttämättä ei katsojan tarvitsekaan tietää yhtään mitään. Harjotteluun vois aina keskittyä vähän niinkun erilailla ja hakea eri harjottelumuotoja, ja sillä tavalla. Kyllähän näyttelijän pitäs olla koko ajan valmis uudistumaan, ja pysymään ajanhermolla.

Mikä sulle on sit työuran aikana ollu palkitsevinta, mitä sä oot tehny?

Minun urani aikana niinkö.. Jaa-a. No sieltä on hirveen vaikee lähtee semmosia yksittäisiä juttuja penkomaan, mutta sanotaanko tähän, että viime vuosien kokemuksena oli semmonen kun mä sillon 2013 lähin sitä monologia tekemään. Et se oli tavallaan, niinkun se oli mun comeback näytelmälavalle. Niin tuota, se on nyt tuottanut semmosta tulosta että nyt mulla on, et se ei jääny vaan marginaalijutuksi et pyörätuolissa oleva näyttelijä tekee jutun, joka peilaa jonnin verran hänen omaakin elämäänsä ja muuten vaan. Sen jälkeen, sitä niinku pysty tekemään täysverisen teatteriesityksen siihen, pysty välttelemään sillä tirkistelyt ja sosiaalipornot ja muuta. Se nyt on, ihan hyvänä roolisuorituksena, joka on sitten poikinut töitä isompiinkin, esimerkkinä tää Hämeenlinnan juttu, ja mitä nyt on, tulevaisuudessakin tulee olemaan, että että.. Pystyy hyppäämään tuonne muiden sekaan. Koska eihän meitä nyt niin hirveesti tässä Suomen maassa oo, pyörätuolilla liikkuvia näyttelijöitä. En ihan hätäseen muita tiedäkään, se voi toki olla minun tietämättömyyttänikin.

Koska kyllähän siinä äkkiä voi tulla niin että no, että tehköön niitä omia juttujaan ja esiintykööt toisille pyörätuolilaisille tai jotakin vastaavaa. Oikein niinkun rumasti ajateltuna, marginaalitekemisestä semmosesta, mutta eipä tuota.. Se juttu niinkun laveni semmoseks sitten, että nyt mul on mahollisuus tehä tuolla tavallaan niinkun normaali freenä, tuolla muiden seassa. Toki sitä ois voinu jo aikasemminkin tehdä, mut en mä tiedä mikä siinä sitten.. Tässä nyt oli kaikkee, kaikkee muuta. Se sillain ajottu, kun mul on poika syntyny 2006, niin mä ajattelin että sitten mä lähen teatterihommiin takas ku se menee kouluun. Ja se oli just niinku se meni. Samana syksynä kun se meni kouluun, niin samana vuonna hyppäsin lauteille sitten, sillai ajottu se touhu. Ajattelin että oon niin pitkään kotona, mitä jossain kuvauksissa sillon tällön, semmosta hommaa mutta..

Onks sitten tossa työssä, niin ootsä kokenu tämmösiä vaativia juttuja, et enemmän ton pyörätuolin kanssa, vai sitten tavallaan niinku henkisellä puolella jotain esteitä tai vaativia juttuja?

No varmaan sekä että. Mutta tota, kyllä sillai niinkun tämän kanssa pärjää, vaikka sitä jotenkin on yritettävä olla mahdollisimman vähän semmosia ajattelematta. Että niiden täytyy olla vaan semmosia ohimeneviä ajatuksia ja semmosia, että ne tulee ja menee. Mutta niitä varmaan tulee ihmisille, olipa tuolissa tai ei. Ja onhan se liikkuminenkin välillä, että miten päin sitä.. Varsinkin tuolla kuvauksissa ja muuten, siellä kyl mennään puroissa ja portaissa ja muuta, ukot repii yhtä istumaan kannon nokkaan ja miettii, miten saadaan se siihen. Ei nyt mitään vaijereita oo ikinä tarvinnu viritellä, mutta on mua perässä revitty ja olalla kannettu *naurahdus* jos johonkin paikkoihin, että on saatu pakkasessa joku kohtaus tehtyä. Tai hevosella ajettua pitkin peltoa, eikä oo ukoilla mitään tietoa että pysynkö mä siellä lavalla vai en, että kumpi tässä tätä kohtausta vie, ajaja vai hevonen. Mutta sitten filmillä se on näyttäny ihan kohtuulliselta, niin sittenhän me on siinä onnistuttu.

Mutta joo, kyllä varmaan niinkun sillon nuorempana, kun mä olin alta kolmenkymmenen kun se kolari tapahtu ja jos silloin ois jotenkin.. Ehkä sitä piti kypsytellä sitä ajatusta, että pyörii tuolla tavallaan isossa ryhmässä mukana jossain näytelmässä, niin sil oli joku, emmä tiiä, emmä ehkä puhu.. Pitääkö se jollakin tavalla sitten perustella se, että joku on siellä tuolissa? No ehkä itselle tarvii, että tarvii löytää joku backstoori minkä takia näin, ettei siitä tuu mitään vallitsevaa kysymystä katsojille. Mut ei siitä tavallisesti tuukaan, että en mä tiiä miten sä koit tossa Hämeenlinnan jutussa? Toki se komppaa siihen rooliin, mut veteraanihan nyt vois liikkua vaikka mopolla siellä.

No siis se sopii jotenkin siihen niinkun tosi luontevasti.

Nii-in. Mut en mä oikeestaan ikinä oo tehny semmosta roolia, että se ei ois sopinu. Ja on kuitenkin ollu paljon juttuja, missä sitä ei niinku ikinä juonellisesti kerrota. Että jos lähestytään sitä asiaa oikeasta kulmasta ja muuta, niin ei sitä myöskään katsoja kysele. Ja se liittyy varmaan siihen että kyllä me nähdään koko ajan katukuvassa ihmisiä.. Toki onhan olemassa ihmisiä joita kiinnostaa aina ensimmäisenä, miten sulle on käyny noin ja muuta että, sehän on aina se kysymys number one.

Käytännön elämässähän se on, siinä on kuitenkin niin paljon muuta että eihän sitä tuu mietittyy. Tokihan se on semmonen asia mitä pitää sillon tällön päivittää, että hetkinen hetkinen, oisko tässä asiassa jotakin mietittävää mutta kun ei siinä loppujen lopuks ole.

Sit tota, sä oot muutama vuos sit sanonu yhessä haastattelussa, että sillon ei ainakaan ollu mitään semmosta tiettyä roolia tai mitään, minkä sä haluisit tehdä. Onko nyt vuosien aikana tullut semmosta roolia tai produktioo, missä haluisit olla mukana?

No tossa yhen kollegaohjaajan kanssa suunniteltiin vuosi, pari takaperin että ois Huijari, saituria ruvettu tekemään. Mietityttäny se, se ois ollu kyllä mukava tehdä mutta se sillon vähän kariutui se touhu, mutta katotaan. Toki se pitäs laittaa ihan uusiksi ja päreiksi se koko teksti, mut siinä on niin veikeesti siitä ahneudesta ja rahasta ja semmosesta. Emmä oikeen tollai pysty, nyt ei kyllä sillee mikään kummittele kuitenkaan niin vahvana, että se ois niinku pakko. Toi on aika pitkään nyt pyöriny mukana. Mut en oo ikinä ollu semmonen, että haluisin tehdä Hamletia tai tämmösiä, ei ollenkaan. Et aina se mikä on tekeillä, se on tavallaan se lempilapsi ja tärkein.

Nyt oon tonne Kajaanin runoviikoille tehnyt tota Pentti Saarikosken Hämärän tansseja. Parin viikon päästä ois siellä enskari, niin nytten on huomannu että siitä on tullu semmonen niinku päämielenkiinnon kohde, se mulla koko ajan pyörii päässä ja siin on meillä työryhmää, muusikoita ja tanssijatkin siinä mukana.

Onks tietoo jo mitä sit noiden runoviikkojen jälkeen, tai tän Hämeenlinnan jälkeen?

Meil on se trilogian kolmas osa tosta meidän monologihommelista tulossa ton Heikki Huttu-Hiltusen kanssa. Sitä meidän täytyy varmaan syksyllä alkaa sitten työstää. Se tulee todennäkösesti vuodenvaihteen jälkeen tohon Kansikseen. Tai tuleekin, mutta meillä on vähän semmosta tilahommaa, ja.. Mä oon siellä Lava-klubilla aina esiintyny ennen, mutta nyt ois tää kolmas hauska tehä sinne semmoseen niinku ihan kunnon teatteriboksiin. Sais ehkä vähän ääntä ja valoo vahvemmin mukaan siihen. Ja sitten on tossa semmosia pieniä keikkoja, jotka kulkee koko ajan mukana. Semmosta henkilödokumenttia oon tekemässä, ja sitä kaks, kolme vuotta kuvataan eteenpäin. Ja yhen monologin ohjaan.

Sit mulla on ollu semmoset Hurma-monologifestarit, festivaalit tuolla, Teatterikesän aikaan siinä elokuussa. Kyllähän niitä tässä järkkäilee ja kattoo, että montako päivää niitä siellä pitäs. Yrittäny sinne saada kuitenki aina sen ajan kuumimmat monologit, että mitä on, niin aina siel on porukkaa ollu. Onko ne seittemännen vai kaheksannen kerran sitten nyt. Tommi Erosen Ihminen! on tulossa sinne, ja Heidi Heralan Peilinpitelijä ja varmaan Reimaluodon Taisto tulee tekee sen, mitä se tekee Runoviikoille aina. Sitten tuo Maippi tuolta Hämeenlinnasta, Maiju-Riina Huttunen, sille mä ohjailen sen oman tekstin. Et siinä se se taitaa olla. Ne on hyvät festarit, tuu sinne sitten. Siellä on hauskaa.

Onks sit joku sellanen rooli, minkä sä oot tehny ja mihin ois joskus kiva palata? Ei ehkä pitkäks aikaa, mut niinkun kokeilla nyt. Et haluaisko tehdä jonkun roolin toisella tavalla, tai oisko nyt lisää annettavaa johonkin?

Hmm, jaa-a. Tota mä oon miettiny monesti, joskus Työväen teatterin aikoina sillon kun monologin maailmaan ensimmäisiä kertoja kunnolla tutustu, niin Dario Fon tekstejä jos tässä parinkymmenen vuoden pikku viiveellä pamauttelis niitä uusiks tuolista ja kattois, miten se lähtee siitä lentoon. Sillon ku olin esittämäs, se on niin tota nopeeta ja vikkelää, kattois miten sellanen jotenkin, semmosia roiseja, roiseja hahmoja ja vetoja et haluis kokeilla. Mutta voihan se olla että mieluummin menee eteenpäin. Jättää ne hyviksi muistoiksi ja yrittää poimia niistä ne hyvät puolet mukaan sitten.

Se on vähän sellasta että niitten menneitten miettiminen näitten roolienkin kohdalla, että vaikka joku on joskus oikeen niinku hyväksi havaittu, tai vaik ois jotain roolia vähän ikävä tai muuta, niin ei oo oikeestaan mitään taikaa et toimiiko ne enää. Se on ollut sen aikansa lapsi sillon, ja se on siihen kokonaisuuteen sillon kasvanu, ja lähteekö se sitten lentoon enää. Se voi olla ettei se lähde. Että mieluummin antaa pääkopan raksuttaa siihen malliin, että vaikka meniskin heikoille vesille tai jäille, niin mitähän uutta sitä kokeilis ja opettelis. Et sitä ois niinku hauska esittää, ja siitä tulis onnistumisen tunnetta niin itselle, kuin katsojillekin, että ehkä niin päin kuitenkin.

Vähän niinku elämässä ylipäätään.

Niin, ja sit tää aika muuttuu kuitenkin niin aina täs ympärillä. Että se on vähän kun että katellaan vanhaa tv-sarjaa tai vanhaa viihdeohjelmaa tässä päivässä, niin ei ne kaikki oo ihan aikaansa pitäny. Joistakin jutuista toki tulee aika ajattomia, mutta mun mielestä ne on enemmän tuolla tekstin puolella. Jotkut tekstit on semmosia, että niihin se aika ei niin pure.

Onks sit mikä semmonen, mitä sä teet näyttelijäntyön vastapainoks? Sulla on perhe ja poika, onks sellanen pojan kanssa touhuaminen vai joku semmonen?

No joo, ihan perusarki joo. Ja jonkun sortin rakentaminen. Kotina semmonen iso vanha kansakoulu, minkä mä remppasin.. Älä kysy miksi, en enää muista. *naurahdus* Mä sitä seittemän vuotta purin, sit kolme rakensin. Se on muka ollu jo kuus, seittemän vuotta valmis, mutta eihän semmonen paikka ikinä oo valmis. Koko ajan joku nurkka levällään. Niitä yritän siellä taiteilla sitten kuntoon.

Mutta onko se vastapaino, emmä tiedä. Emmä nyt niin hirveen etsimällä etsikään mitään vastapainoo, että oisko sitten niin että tää työ on niinku vastapaino kaikelle muulle. Se voi lähtee siitä ajatuksesta, että sillä on mun kohdalla ainakin niin semmonen, ehkä vähän liian raa’asti sanottuna, semmonen pelastava vaikutus että.. Taitaa niin olla kuitenkin, et mitä enemmän mä teen näitä hommia ja töitä, niin sitä helpompi mulla on olla. Mut toki kaikkee pitää olla niinku sopivassa balanssissa.

Nyt mulla on oikeestaan moneen vuoteen ensimmäistä kertaa tämmönen kokeilu, että mulla on monta pientä hommaa päällekkäin. Ei pitkäkestosia, eikä mitään mahdottomia eikä muuta, mutta kuitenkin on. Ja mä oon monesti vaan keskittyny sillee, että mä teen yhtä hommaa kerrallaan. Nyt mä teen montaa pientä, mutta ne todennäköisesti jokainen niinku vaikuttaa vähän toisiinsa koko ajan. Mutta ne on niin samankaltasia, et sillä ei oo mitään väliä. Et mä annan tavallaan luvan, sen että ne saavat vaikuttaa toisiinsa.

Mutta tota, ihaillen vaan voi katsoa semmosia ihmisiä, olipa ne työssä missä tahansa, jotka voi hyppiä viiden, kuuden asian keskellä. Ja saada ne kaikki aikaan, aina pystyy resetoimaan itsensä tekemään just sitä hommaa minkä äärellä ovat. Tähän asti tää kokeilu on ihan hyvin onnistunu. Huomaa vaan et pikkusen on niinku aikataulullisesti koko ajan jäljessä. Ehkä tää kevät auttaa, päivät on pitkiä ja..

Mitäs sit, jos sul ois ihan riittävästi aikaa? Mitä sä tekisit, onko mitään semmosia unelmia mihin tarttis paljon aikaa? Vai hoitasitko vaan töitä riittävällä ajalla?

Paljon aikaa.. Jaa-a.. Eiköhän mul oo aikaa ihan tarpeeksi. Emmä oikeen uskalla lähtee ton kanssa liikenteeseen, noi on aina noi entäs jos-hommat semmosia.. Mutta toki voi leikitellä semmosella ajatuksella, oishan se nyt hauska ton kameran kanssa vähän pyöriä. Sen kanssa kun on tullu tehtyä kuitenkin joitakin vuosia töitä, niin vois siihen uudelleen perehtyä, kattoa löytäiskö jonkun oman näkösensä jäljen tehdä. Oli se tyylilaji mitä tahansa, mut kuitenkin. Kalusto keventyny, ja tullu jo suht koht uudeksi ja muuta. Jos sitä kokeilis.

Niin, ja voihan se olla et yhtäkkiä ei oo niinku yhtään mitään. Niin se on ainakin mun tapauksessa aateltava niin, että jos ei pyydetä töihin johonkin muualle niin se on ruvettava ite niitä keksiin. Mä oon semmosen lomautuksen uhan alla koko ajan, mutta sitten on aina toi monologien viidakko, johon on hyvä palata. Niissä pääsee tekemään justiinsa sitä, mitä monesti se näyttelijän työ on hyvinkin kirkkaimmillaan.

Nyt on ainakin semmonen vaihe jotenkin hommissa, että kaikki on pikkusen niinku alkutekijöissä. Toki tässä kesällä tulee jo valmista, mutta mitäs sitten ens vuonna ja sitä seuraavana ja muuta, et.. Että jos ei oo mitään, niin sitten mä meen muuraamaan pihasaunan seiniä. Ne ainakin oottaa siellä.

Niinhän se on vähän joka alalla, et pätkätöitä, pätkätöitä ja..

Niin se on, se on jotenkin ajan henki nyt semmonen, että ihminen saattaa seikkailla elämänsä aikana hyvinkin monennäkösissä hommissa monissa paikoissa.

Tää seuraava on aika syvällinen ja laaja kysymys, että mikä on sun elämäntehtävä tai lahja maailmalle?

Emmä tiiä kyl, lahja maailmalle.. No en ihan noilla sanoilla koe sitä, enkä ole oikeen minkään asian puolesta, niinku mikään esitaistelija luonteeltani. Mutta onhan se tietenkin aina hauska, ja varsinkin jos saa semmosta palautetta, että joka voimistaa sitä tunnetta, että kävipä miten tahansa, vaikka käy yhä hankalaa kun minulle, kuitenkin Suomen tapaisessa maassa vielä ainakin on mahkuja pitää intohimoistaan tai ammatistaan tai niistä kiinni. Toimia jonkun näkösenä, käytän niinku vääriä sanoja, esimerkki tai malli tai vastaava, vaikken semmonen ole. Mä en oo tuolla oikeen eturivis ja kaikkee, muuta kun työni kautta sillai niinku saattaa semmosen kuvan saada. Kuitenkin kannattaa pitää siitä kiinni mistä tykkää, niin pitkään kun vaan on mahdollista. Vaikea kysymys. Mutta ei mulla mitäänlahjaa oo luovutettavana valitettavasti.

No millaisen elämänohjeen antaisit nuoremmalle itsellesi?

Nuoremmalle itselleni.. No ehkä joo, tekis mieli sanoa että älä hätäile. Älä hätäile oikeen minkään kanssa, kun ei se.. Se on se aikakäsitys sillon nuorempana jotenkin ihan toisenlainen kuin nyt. En oikeen tiiä missä vaiheessa se sitten muuttuu se aikakäsitys vai kehittyykö se koko ajan. Mut kyllähän sitä niin vaistolla on vetäny, että joskus niinku tuntuu olevan niinku hirvittävänkin kiire johonkin, et täs ei oo enää kun muutama kuukausi, vuosi tai kaks aikaa tehdä tämä ja sitten aikaikkuna sulkeutuu. Paskan marjat. Tavallaan ei oo koskaan ihan toivottoman myöhästä. Mutta se on semmonen, sehän kuuluu nuoren ihmisen elämään, kaikki mulle tänne heti-meininki että.. Turha mun on sitä nuorempaa minääni neuvoa, ku ei se ois kuunnellu kuitenkaan. Se jo luuli tietävänsä, miten tää homma menee. Ois pitäny olla, ja niinku pitikin loppujen lopuks joku muu joka kokemuksen syvällä rintaäänellä sano että semmosta se on, kun et kuuntele. Mut hyvä kysymys, hyvä kysymys. Tota sais ehkä useemminkin miettiä.

Entäs mitäs sit vanha sinä antais elämänohjeeks tämänhetkiselle sinälle?

En tiiä, se on varmaan jo niin huonossa kunnossa. *naurua* Mitähän se semmonen vois.. Ehkä se sieltä jotakin yrittäs vähän samantapasesti toitottaa. Ehkä vähän niinku et anna mennä nyt, ei tätä loputtomasti ole tätä mukavaa. Se on sen verran tuntematon kaveri, etten vielä tiedä mitä se aattelee. Mikä on sitten se vanha? Onks se eläkeikä vai siitä yli? Vai onko se jo ens vuonna?

Sekin on vaikee sanoo.

Niin. Kyllähän sitä välillä tuntee jo vanhaks ittensä nytkin. Sitä vaan kun ei myönnä ääneen, on kaikki ihan hyvin.

Sitten tämmönen, että mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä? Elämässä tässä hetkessä.

No joo, kyllähän se vääjäämätön tosiasia on, että toi oma jälkikasvu, sen kasvaminen ja koko se härdelli, mikä pyörii siinä ympärillä. Heidän sukupolvensa, onhan se hauskaa katsottavaa. Niillähän on ihan uudet jutut, ja intohimot ja mielenkiinnon kohteet. Mut siinä näkee jotenkin, siellä niitä positiivisia muutoksia on enemmän ku negatiivisia kuitenkin. Tietenkin on tapana tarttua siihen, että mikä siellä on niinku muka huonommin, ku meillä siinä kymmenen ikävuoden iässä on ollut. Mutta tota, onhan se kiva nähdä että kyllä niillä niinku, että mahdollisuuksia on kyllä varmasti, tehdä tota..

Mä oon aina ollu kiinnostunut tavallaan niinku tieteestä ja sellasesta, joka on niinku hyvinkin lähellä taidetta, tai molemmat menee kulttuurisanan alle kaikkinensa. Urheilutieteet, taiteet, ne on mulle semmosta kokonaismössöä josta on hyvä tota, hyvä ammentaa.. Mikä se kysymys oli?

Mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä elämässä?

Niin niin. Niin mä en oikeen henkilökohtasella tasolla osaa, kuitenkin yleisesti kattoo tätä maailmaa. Että mahdollisuuksia on vaikka mihin. Kuka tahansa voi pyyhkästä vaikka kotitarvikkeilla pitkän elokuvan, josta saattaa tulla ihan hitti. Sehän on mahtavaa semmonen. Tai kuka tahansa voi keksiä, tehdä jotakin ihan mieletöntä, joka jollakin tavalla mullistaa jonkun aikakauden. Toki semmosta niinku laaja-alasempaa, filosofista osaamista ei nyt välttämättä enää oo niinku antiikin aikoina, kaikki on niin sektoroitunutta ja spesifioitunutta, mutta mitäpä sekään haittaa. Sieltähän sitä osaamista löytyy sitten. Mutta enemmän näen kyllä hyvää ku huonoa. Aikahan on semmonen, että hirveesti nähdään uhkakuvia ja huonoa, ja sortuu siihen itekin välillä, myönnettäköön. Mut eiköhän täällä nyt enemmän eletä niinku mahdollisuuksien aikaa.

Sit tähän loppuun vielä, haluaks sä kysyä multa jotain?

Sulta jotain.. Hmm. Mikä sulla on tota niinku, miks sä koet teatterin katsomisen ja näyttelijöitten haastattelun tekemisen mielenkiintoseks? Tai miten se on syntyny se mielenkiinto siihen? Onks se tullu siitä, et sä oot käyny niin paljon kattoo teatteria tai..?

Mä en ees koe, et mä oisin viel ees käyny paljon. Et oikeestaan siit on vast muutama vuos ku mä kävin kattoo Helsingissä Tarzanin. Sit viime keväänä siellä Vampyyrien tanssi, sekin musikaali. Et enemmän musikaalit on mun juttu. Se teidänkin, kun siinä lauletaan niin se kiinnosti paljon niinku sen takia.

Ja sit tosiaan kun on lukenu Tallen haastatteluja, sekin tekee vähän omalla tavallaan niitä. Sit mäkin halusin kokeilla et milt se tuntuu. Toisaalta tää on vaan toiseen ihmiseen tutustumista, mut sul on ne valmiit kysymykset siinä, minkä pohjalta..

Joo, niin. Et tässä sillai niinku eletään uutta aikaa, et tavallaan sä oot niinku löytäny esikuvan, tai jonkun jota seurata, niin tuota, semmonen homma tai niinku tyyli niinku mitä ei ole aikasemmin ollu. Et ihan uudelta puolelta, kyllä joo.

Kyllä. Ja etenkin sit se teatterimaailma on semmonen, et jossain määrin on haaveena, että vois joskus vaikka jossain harrastelijateatterissa olla mukana. Viime vuosina vaan kaikki koulujutut ja muut on vieny niin paljon aikaa. Nyt kuitenkin kun on valmistunut ja pikkuhiljaa työelämässä mukana, nii ehkä vois löytyykin se aika sit siihen..

Onks teitä paljon tommosia tota, blogisteja? Teatterin kimpussa olevia.

On meitä ketkä kirjottaa esimerkiks näitä katsauksia, on useempi, mut haastattelijoita mä en tiedä muita kun Tallen.

Joo, kyllä kyllä. Teitähän voi olla tulevaisuudessa enemmänkin sitten. Siirtyy kunnon kritiikit sille puolen.

Ja yleisötyötähän tääkin on tavallaan.

On on on, ja sitten niinku, koko pakettihan se on, et eihän siellä pirukaan keskenään pyöri siellä lavalla, eikä katsojilla oo juuri tekemistä keskenään, eikä tuota.. Nehän on semmosia yhteisiä iltamia, jotka pitää jollakin tavalla saada rulettaan. Sitä on aika moni tutkinu, että mitä siinä välissä tapahtuu. Missä vaiheessa se on, hyvinkin mikromaailmaan saatetaan mennä siinä, että missä vaiheessa näytelmää tapahtuu jotain missä se niinku loksahtaa, tai sit se on alusta pitäen semmosta railakasta, mitä se voi olla nimenomaan musikaalin kohdalla. Tai missä on draaman kärki, nii se yhtäkkiä onkin sinne yleisöön päin. Että siellä jokainen huomaa miettivänsä omia juttujaan, omaa elämäänsä ja peilaa niitä roolituksia. Et sehän on niinku jännä. Jännä tutkimus on siinä. Aihe jota kelpaa tutkia. Ei mulla muuta kysyttävää.

---

Paljon kiitoksia Pekalle, ja nähdään muissa jutuissa!