26.3.2018

Kuin ensimmäistä päivää..

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tällä kertaa oli vuorossa Hämeenlinnan teatteri ja siellä näytelmä Kuin ensimmäistä päivää, tässä nyt siitä kirjoitusta. Näimme näytelmän vapaalipuilla, kiitos siitä. Näytelmän on käsikirjoittanut Anna Krogerus ja ohjannut Pekka Heikkinen, ensi-ilta oli 10.2.2018. Rooleissa ovat Aleksi Aromaa, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Emppu Jurvanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Maksim Pavlenko, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Jarkko Tiainen, sekä erästä roolia vuorottelevat Saimi Penttilä/ Sofia Kynsilehto. Heistä monella onkin taas useampi rooli, joista he suoriutuvat hienosti.

Lepolan hoitokodin väki.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut katsomassa niin sanotusti pelkkää puheteatteria. Tämän näytelmän jälkeen aloin miettiä, että pitäisi varmaan käydä niitäkin katsomassa useammin. Olin todella vaikuttunut näkemästäni! Onko se tässä tapauksessa sitten eniten käsikirjoittajan onnistunut käsikirjoitus, ohjaajan taidokas ohjaus vai näyttelijöiden loistavat suoritukset mikä sen teki (luultavastikin näiden plus kaiken muun summa), mutta jokin sen teki. Ehkä se, että näytelmän aihe/aiheet ovat todella elävästä elämästä löytyviä, ja osittain myös hyvin lähelle itseä tulevia. Pohjatyöt on tehty hyvin, ja se kyllä näkyy.

Lepolan hoitokoti toivottaa tervetulleeksi

Näytelmä kertoo siis Lepolan hoitokodin arjesta. Sen asukkaista ja työntekijöistä, heidän elämistään ja heidän välisistä suhteistaan. Itsekin palvelutaloissa jonkin verran työskennelleenä Lepolan hoitokodin arki tuntui tutulta. On kiire, ehditään tehdä vain välttämättömin ja toivotaan että voisipa asiat olla paremmin. Sijaisia ei saada ja työntekijät joustavat minkä voivat. Jos voivat, senkin saimme erään roolihahmon myötä nähdä. Ensin luvataan yhtä ja sitten tehdään toista, näitä tällaisia ihmisiä kyllä riittää oikeastikin. Maiju-Riina Huttusen Minna-hahmo oli juuri tällainen tosielämän huithapeli, joka hieman huolettomasti suhtautuu kaikkeen elämässään. Sitten kun saadaan lisäkäsiä taloon eli sivarit Mara (Aleksi Aromaa) ja Kaide (Maksim Pavlenko), heidät laitetaan pelkkiin "paskahommiin", vaikka heitä voitaisiin hyödyntää myös esimerkiksi asukkaiden ulkoilussa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olihan siellä toki Kaiden taidepaja mukana, hienoa nykytanssia joka ei tosin ehkä kaikkiin asukkaisiin ihan uponnut.

Adam ja Taimi tapaavat ensimmäistä kertaa.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
Lepolan hoitokotiin saadaan työkokeiluun myös maahanmuuttaja, Adam, jota esittää Matti Leino. Hän esitti tätä roolia itseasiassa jo toista kertaa, siltikin pisteet hänelle "huonon suomen kielen" opettelusta. Siinäkin oikeita otteita elämästä, kun Adam saapuukin Lepolaan mukanaan ystäviään, jotka myös tarvitsisivat töitä. Kulttuurien välisiä eroja on osattu kuvata todenmukaisesti, kuitenkaan loukkaamatta ketään.
Lotta Huitin esittämä Seikku (hoitokodin johtaja) on myös hyvin todellinen kuvaus siitä, miten jotkut korkeammalla pallilla istuvat toimivat. Ohjeita ja vaatimuksia syydetään alaisille, ja monet niistä ovat hankalia toteuttaa työn ohella. Itse sitten käydään töissä minuuttiaikataululla eikä jousteta. Alkoholin vaikutuksen alaisena sitten kyllä avaudutaan kaikesta. (Mahtava kuvaus suomalaisesta baarikäyttäytymisestä/pikkujouluista!)

Ritva, Adam ja tämän ystävät.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Siinä kaikkien ohjeiden seassa sitten jo mainitut työntekijät sekä Katariina Kuisma-Syrjän roolihahmo Ritva yrittävät selviytyä työpäivistään. Ah, tämä Ritvan rooli ja Katariinan suoriutuminen siitä. Bravissimo! Hän on koko elämänsä ollut kiltti ja huolehtivainen, niin äitinä kuin työntekijänä. Vaan vähitellen hänelle alkaa riittää, ja sen tulevat kaikki huomaamaan..
Emppu Jurvanen esittää Ritvan kehitysvammaista poikaa Arvoa, joka näytelmän alussa muuttaa äidin luota ryhmäkotiin asumaan. Kun Ritva ei sovitusti pääsekään Arvon luo vierailulle vaan tämä tuleekin käymään Lepolaan, tämän kiukkuinen huuto "Paska petturi!" on myös kovin tuttua ja muistoja elämästä itsellekin. Ei juuri noilla sanoilla, mutta se tunne joka tästäkin hahmosta välittyi katsomoon, oli tuttua. Kun tunteet tulevat, ne tulevat täysillä.

"Laita se koje päälle!"

Kun nyt on työntekijät esitelty, esittelen myös asukkaat: vähiten lava-aikaa saa Rouva Laitinen, joka jääkin etäisimmäksi hahmoksi. Ymmärrettävistä syistä. Sitten on Unto-herra (Lasse Sandberg), jolle se oma maailma saattaa olla parempi, kuin hoitokodin maailma. Tämä oli Adamin näkemys Unton harhoista, ja mielestäni hienosti sanottu.
Olipa mukana eräs ihana pariskuntakin, Martta (Birgitta Putkonen) ja Toivo (Jarkko Tiainen). Voih, sitä heidän välistä suhdettaan! Noin 50 vuotta aviossa, ja sitä piikittelyn määrää. Joka kerta kun Martta käski Toivon pistää (kuulo)kojeen päälle kun tällä on asiaa, nauratti.  Ja Toivo se piti hoitokodin kurissa ja järjestyksessä, myös yöllä. Ja se heidän suudelmansa, niin rakastava.

Martta, Toivo, Ritva, Unto ja Adam.
Keskustelua siitä, kenen maailma on kenellekin parempi.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
 Kaikista asukkaista ihanin oli Taimi (Sinikka Salminen). Voi, olisinpa itse vanhempana kuin hän. Vallaton ja kuriton, edelleen oli pilkettä silmäkulmassa ja silti samaan aikaan kaikista välittävä ihminen. Kokemusten tuomaa elämänrikkautta oli paljon, ja se näkyi. Sellainen "ihmistenlukija", jos niin voisi sanoa. Tiesi, mitä kukakin tarvitsi milloinkin, olivat ne sitten sanoja tai tekoja. Kuten se kossupullo siellä piirongin laatikossa. "Otahan toinenkin hömpsy. Ja kolmas. Ja kerta kiellon päälle."

Kossu, Taimi ja Ritva.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
"Seis! Tässä menee minun rajani!"

Tuo lause otsikko luki Ritvan löytämässä esitteessä, jossa oli ohjeita työhyvinvoinnin parantamiseen. Yksi tärkeä pointti oli omien rajojen tunnistaminen, ja tunnustaminen. Todella tärkeä neuvo oikeaankin elämään.

Näytelmän toinen puolisko oli ehdottomasti vaikuttavampi, ja tunteisiin menevämpi. Omilla kasvoilla kyyneleet alkoivat virrata siinä kohdin, kun Taimi istuu sängyllään, matkalaukku vierellään ja Eino "Eikka" Grön (Aleksi Aromaa) silittää kauluspaitaa. Jotenkin vain tiesi että nyt mennään, ja niinhän siinä mentiinkin sitten. Taimi jutteli mielessään Eikan kanssa, kuunteli tämän laulua ja tanssi hänen kanssaan. (Aleksi Aromaan laulua muuten kuuntelee todella mielellään.) Taimin kuolema kuvattiin tällä nuoruuden muistelulla ja tanssimisella Eikan kanssa todella kauniisti, ja mielestäni annettiin ymmärtää että tämä nukkui pois rauhallisesti unessaan. Lopussa hän vielä varmisti Eikalta, että "Onhan tämä mennyt ihan hyvin?" Ja olihan se. Elämä siis.

Ritva, Eikka ja Taimi. Tango d'amore.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
Tämän lisäksi toisen puoliskon vakuuttavin osa oli Ritvan monologi. Kun hoitokotiin tulee asiantuntija ilmoittamaan, että Lepola on valittu ehdolle valtakunnalliseen vanhustenhuollon huippuyksikköohjelmaan, niin silloin Ritvalta palaa pinna, ja hän antaa tulla tuutin täydeltä kaikkien niiden vuosien ajalta, jotka ovat polttaneet häntä loppuun. Kun tästä paahtavasta monologista on päästy, ja Ritva on lähtemässä kotiin, Adam vastaa puhelimeen. Arvon hoitokodista soitetaan. Itse osasi jo tuossa kohtaa arvata, että tämä puhelu ei voi olla hyvä. Ritva ottaa puhelimen käteen, ja saa sydämensä sekä maailmansa murskaavan tiedon. "Sanoin satoja kertoja ettei Arvo osaa uida.."

Ritva puhelimessa.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Minä sekä ystäväni, ja ympärille katsottuani yleisöstä useampikin, itkimme näytelmän lopussa paljon. Kuin ensimmäistä päivää tuo monia nykypäivän ongelmia yleisön eteen, mutta ei kuitenkaan kottikärryillä kipaten vaan hyvin näyteltynä ja huumorillakin höystettynä. Kiitos näyttelijät, kiitos Hämeenlinnan teatteri. Kiitos taas.