Vai vähän sekä että.
Tuollainen ajatus putkahti päähän, ko tänään kotio koulusta ajelin.
Minun ja opiskelutoverini opinnäytetyö otti tänään taas askeleen eteenpäin (siitä iso OUJEE!), mutta siinä samalla oma mieli otti aimoharppauksen menneeseen. Olimme siis meille entuudestaan tuntemattomien opiskelijaryhmien parissa, ja etupulpetissa istuessa pudistelimme osin naureskellen päitämme ja mietimme, että mihin olemme itsemme änkeneet. Tiedän, itselläkin on ikää vasta 28 vuotta, mutta välillä tuntuu siltä kuin kuilu itseni ja tämän päivän kaksikymppisten välillä olisi mahdottoman suuri. Ainakin joissain asioissa.
(Elämän yllätyksiä.)
Mistäkö pään pudistelu ja tämä ajatuksenjuoksu sitten johtuu? Niistä äänekkäimmistä reaktioista joita kuulin tänään ensimmäisenä, kun näille opiskelijoille kerrottiin että erään kurssin toteutus onkin enimmäkseen itsenäistä toiminnallista suorittamista pienryhmissä. Ihmettelyä siitä että "millä ajalla toteutetaan", "miten paikan päälle pääsee", "kuka kustantaa matkat" ja "eikö voida olla vain oman ryhmäläisten kesken".
Sitten kun minä ja toverini olimme lisäksi selittäneet että miksi ihmeessä olemme siellä heidän kanssaan, ja miten opinnäytetyömme liittyy tähän heidän kurssiinsa, sain lisää mietittävää. Että eikö ihmisiä vain kiinnosta mitä toisilla on sanottavaan, vai oliko se niin suuri järkytys, koska heti kun saimme asiamme sanottua, joku kysyi "siis ollaanko me siinä mukana vai", ja toinen "pitääkö meidänkin siis hikoilla siellä". Niin. Niinhän me juuri taisimme kertoa.
(Jokainen tarvitsee joskus apua.)
Jos tosiaan muistelen taaksepäin itseäni ja silloisia opiskelutovereitani, niin jo sekä ammattiopiston puolella että siellä edellisessä ammattikorkeakoulussakin (jolloin tuli vielä oltua siis parikymppinen) me olimme vain tyytyväisiä siihen, jos koulupäivät sisälsivät muutakin kuin luennoilla istumista. Opintokäynnit ja muu toiminnallinen toteutus oli suurta plussaa.
Eikä me pahemmin silloin kyselty, että kuka maksaa. Jos joillain oli autoja, sovittiin kimppakyydeistä ja maksettiin bensoista, tottakai. Jos paikka minne piti mennä oli edes kävelymatkan päässä junaradasta, mentiin junalla ja kävellen. Ja itse maksettiin, se nyt vain oli kulu muiden joukossa. Itse oli vain tyytyväinen että pakollisia ostettavia kurssikirjoja ei juurikaan ollut, joten kyllä tällaisia pikkusummia sitten pystyi maksamaan. Eikä niitä kurssikirjoja oikeastaan ole nyttenkään.
Sen ymmärrän että saattaa olla hankalaa useamman ihmisen aikatauluja saada sopimaan yhteen, mutta koska opiskelijan ensisijainen homma on hoitaa koulunsa, niin työvuoroon vetoaminen heti ensimmäisenä ei vaan toimi. Varsinkin kun lukkarissa kuitenkin on jonkin verran tyhjääkin..
Ja tuo että ei tässä vaiheessa elämää asiat vain mene niin, että aina saisi olla sen kivoimman kaverin kanssa ja tehdä tehtäviä yhdessä. Ammattikorkeakoulussa (periaatteessa) ollaan jo aikuisia, yksi tutkinto jo takana ja toinen tulossa, valmistaudutaan työelämään. Ei sielläkään voi itse aina valita, keiden kanssa työskentelee ja keiden ei. Ei se yhteiskunta vaan pyöri sillä tavalla..
Noh, en sitten tosiaan tiedä että onko maailma ylipäätään tässä about kymmenen vuoden aikana muuttunut niin paljon, onko nuorisokulttuuri muuttunut vai onko se vain se elämän puute mikä saa tällaista aikaan. Tarkoitan siis elämän puutteella elämänkokemusten puutetta sekä niiden oletettua vähyyttä, joka nuorella iällä vielä on. (Tietenkään en kenenkään henkilökohtaisista kokemuksista tiedä.) Hieman mietin myös maantieteellisestä sijainnista johtuvia eroavaisuuksia, vaikuttaako se? Vai alanko minä vain hitaasti ja varmasti lähestymään keski-ikää, jolloin alkaa kiinnittämään enemmän huomiota tämän kaltaisiin asioihin..
("Rakkaus on se urheilulaji, joka käy eniten sydämelle." -Maurice de Vlaminck)
Siinäpä sitä on pohdittavaa..
Nyt tämä kätevä emäntä palaa kotitöiden pariin, ja toivottavasti ehtii jo loppuviikon aikana palata tänne, on meinaan yksi aihe ollut jo hetken mielessä.. Hellurei!