Minä olen ihan hyvä ihminen.

Noniin, välillä taas ihan omaa tajunnan virtaa tänne. Tää aihe on kypsyny vähitellen tässä kevään aikana, ollessani päiväkodissa töissä. Tosin, ehkä se vähän sai alkuaan jo viime syksynä, tai ainakin näin jälkikäteen aateltuna jotkut omat syksyn toiminnat voisi liittää tän aiheen alle. Kuten monia tän kevään tekemisiä myös.

Toissapäivänä julkaisin Facebookissa tän tekstin, ja nää kaks kuvaa:
"Nää kuvat löyty tuolta muistoista 4 vuoden takaa. Vähä tän suuntasia pohdiskelluki tässä päiväkodissa taas ollessa. Että mihin kaikki se ilo, riemu ja innostuminen katoaa, ja miksi. Noh, aikuistumme liikaa. Mutta voiko ne vielä löytää tai oppia uudelleen? Toivottavasti. Itse ainakin yritän elää niin että myös oikeasti elän, enkä vain suorita velvoitteita."

Niin, mihin kaikki se lapsissa oleva ja heistä löytyvä ilo, riemu ja innostuminen katoavat? Ja miksi? Vastaus on aikuistuminen, ainakin suurella osalla meistä. Tai tämähän on siis vain mun näkemykseni asiasta. Mutta mikä siinä aikuistumisen varrella tekee sen, että meistä tulee sellaisia, millaisia olemme. Onko se kasvatus, opetus, yhteiskunta ylipäätään? Pitäisi olla mahdollisimman akateeminen, tuottelias ja sitä rataa. Pyöritään oravanpyörässä vuodesta toiseen, ja mahdollisesti unohdetaan elää.
Mielestäni me aikuiset voisimme ottaa isosti mallia lapsilta näissä asioissa, siinä miten he katsovat maailmaa. Hunter x Hunter-sarjan eräs hahmo, Gon, on aivan ihana esimerkki siitä miten lapsi on ja elää aikuisten maailmassa. (Kyseisen sarjan tuoreempi versio juuri katselun alla, ja tykästyn hahmoon jakso jaksolta enemmän.)

 

 

Yksi syy miksi tätä aihetta mietin on Urpo ja Turpo-konsertti, jossa päiväkodin lasten kanssa kävimme. Se tunnelma siellä salissa oli jotain, mitä en ole hetkeen kokenut. Niin varauksetonta riemua, uskallusta, mukana tekemistä, ihailuakin.. Uskallus, rohkeus, tekeminen ja kokeilu, nekin ovat asioita tai piirteitä, jotka muuttuvat ihmisten kasvaessa. Muistan itsekin lapsena olleeni rohkea, ei silloin tarvinnut kaveria tai ystävää mukaan jos halusi tehdä jotain. Vielä kuudennelta luokalta on muisto, että menin nuorisoteatterin discoon itsekseni. Sen jälkeen sitten..

Ehkä se on se teini-ikä, joka on käännekohta ja asiat alkavat muuttua. Tai monella varmaankin, en voi yleistää. Itselläni se varmastikin oli se. Aina on ollut asioita, joita on tuntunut hankalalta tehdä yksin ja itsekseen, nekin ehkä vähän elämäntilanteesta vaihdellen. Mutta sanotaanko että viimeinen vuosi on ollut itselleni tässä sellainen kasvun paikka. Otetaan esimerkkinä Helsingin Kaupunginteatterilla käymiset. Ei, alkuun ei tullut mieleenkään että olisin mennyt itsekseni. Kunnes totesin että hitot. Alkoi tulla paikka tutummaksi, ja ihmiset myös. Sekä yleisön että lavan puolella. Olin siis itsekseni, mutten kuitenkaan yksin. Ja tiesin sen, että siellä voin olla mitä ja miten olen.

 

Olen enimmäkseen itsevarma, mutta jossain sisällä huutelee hetkittäin se epävarma osa minusta, joka mietiskelee että "Mitähän nuo ajattelee minusta, kun olen tällaisessa paikassa yksin? Luuleeko ne ettei mulla ole kavereita, keiden kanssa tulla?", ja vastaavia ajatuksia. Mutta sitten taas, onko sillä mitään väliä. No ei. Ja sittenpä jatkoin teatterilla yksin käymistä tässä keväälläkin. Kävinpä tuossa pari viikkoa sitten eräässä tapahtumassakin itsekseni, koska halusin nähdä erään bändin todella kovasti. Ja mulla oli niin hyvä päivä, ihan omassa seurassani.

Näiden kokemusten myös olen pohdiskellut myös sitä, että voiko nämä mainitsemani asiat, ominaisuudet, vielä löytää tai oppia uudelleen? Ja olen sitä mieltä että kyllä voi. Niiden löytämiseksi tai oppimiseksi pitää vain ehkä tehdä tietoinen päätös. Itse olen sen tehnyt. Tiedän, että minulla on velvollisuuksia joita suorittaa, mutta haluan myös elää elämää mahdollisimman täysillä.

Esimerkkeinä siitä vaikka nämä tekemäni haastattelut. Jollekulle arkipäivää, itselleni alkuun suhteellisen iso juttu. Mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, uskallusta vaativaa, mutta ne olivat innokkuudesta ja innostumisesta lähtevää. Mainitsemani bändin perässä kulkeminen? Sekin lähti yhdellä keikalla käymisestä, josta sai kipinän. Tartuin kipinään, ja puoleentoista viikkoon tulikin nähtyä heidät neljä kertaa. Nyt loppukesälle on tiedossa kaksi heidän omaa keikkaansa ja yhdet, mahdollisesti kahdet festarit joilla heidät tulee näkemään. Samaan kastiin menee musikaaleissa käyminen, viime syksynä Shrek x 6, ja tänä keväänä Kirka x 6. Loppuvuotta ajatellen, joulukuu on toistaiseksi ainoa täysin tyhjä kuukausi, ettei ole mitään kulttuurimenoja, mutta vielä ehtii.

Onpa eräs Facebookin ryhmäkin ollut tässä vahvasti mukana, vaikka oikeasti ei sen ryhmän nimen ja sisällön perusteella ehkä heti uskoisi (NSB, jos jollekin sanoo jotakin). Ollut mukana siinä siis, että olen taas askeleen verran enemmän hyväksynyt itseäni, sekä vaatekaappini sisältöä. Sitä, miten minunkin kokoiseni voi pukeutua. Vielä pari kuukautta takaperin, ei olisi tullut mieleenikään laittaa päälleni bodya ja farkkuja, ainakaan julkiselle paikalle. Vaan tällä asulla rokkasin menemään siellä tapahtumassa. Siis yksin, tämän näköisenä. Uskokaa tai älkää, olen hitokseen ylpeä itsestäni että rohkenin. Ja aion rohjeta vastakin.

Tiedän että olen ihan hyvä ihminen näinkin, millainen nyt olen. Mutta silti voisi sanoa, että aion pitää sisäisen lapseni enemmän esillä. Uskaltaa kokeilla ja tehdä asioita. Sellaisiakin, joista joku muu voisi ajatella "Eihän noin voi tehdä." Minäpä kysyn: "Miksi ei voi?"