19.10.2019

Tampereen Työväen Teatteri: Poikabändi

Kävimme ystävien kanssa lauantaina 12.10.19 katsomassa Tampereen Työväen Teatterin (myöhemmin TTT) Poikabändi-musikaalikomedian. Sain oman lippuni pressilippuna, siitä iso kiitos TTT. <3 Kuten aiemminkin, olen jutellut esityksestä ystävieni kanssa. Paljon. Tällä kertaa tosin käytän myös heidän näkemyksiään tähän tekstiin (kursivoidut osat ovat heidän sanomisiaan).

(Kuva: Harri Hinkka/Tampereen Työväen Teatteri.)

Esityksen käsikirjoitus ja ohjaus on Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan käsialaa. Sävellyksestä ovat vastanneet Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen. Sanoituspuolelta löytyy mainitut kolme säveltäjää ja lisäksi Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen sekä Juulia Haverinen.

Toiboys-rooleissa on seuraavat komistukset:
Gari = Jari Ahola
Matteus = Jon-Jon Geitel
Korppi = Lauri Mikkola
Seitti = Saska Pulkkinen
Juzzi = Jonas Saari

Muutama muu mainitsemisen arvoinen roolihenkilö:
Make = Samuli Muje
Kaarina, Garin äiti = Jaana Oravisto
Monica = Heidi Kiviharju
Ilpo = Aimo Räsänen
Jas Gripen = Verneri Lilja

(Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.)

"Tervetuloa ToiBoys-factoryyn!"Mistä sitten on kyse? Vastaus on Toiboys, tuo kaikkien ysäripoikabändien esikuva Toijalasta. Bändi, josta löytyy jokaiselle jotakin. Tai joka suuhun jotakin, kuten totesimme.

Tämä tarina kertoo unelmista, unelmien tuhoutumisesta ja siitä, kuinka voi syntyä uusia unelmia. Ja siitä kovasta työstä, joita unelmien eteen täytyy tehdä. Poikabändin synty, nousu ja lasku. Ja ystävyyden voimalla uuteen nousuun! Tosiaan, kuten monessa muussakin tarinassa, myös Poikabändissä ystävien merkitys nousee vahvasti esiin.
Vaan onhan senyt m yönnettävä, että hetkittäin sitä tarinan syvällisempää merkitystä joutuu oikein etsimään, kun edessä on ryhmä kivannäköisiä, vähäpukeisia miehiä. Esitys on seksiä tihkuva, vatsalihakset hyppää silmille (ainakin meille eturivissä istuneille) ja herrojen hymyt uppoaa sieluun.

"Itse huomasin istuvani koko vajaan kolmetuntisen hymyssä suin (trimmatuilla, komeilla, hyvin laulavilla, puolialastomilla miehillähän ei ollut mitään tekemistä asian kanssa). Osa syynä saattoi olla myös se, että kuinka jätkät osasivat ottaa yleisönsä (kuten ysäripoikabändeillä oli tapana), suoraa ja kiusoittelevaa flirttiä silmästä silmään. Kiitos tästä Korpille. Huh, aivan kuin katsomossa olisi välillä lämpötila noussut."

Toiboys-roolihahmot ovat aivan ihania. Kuten jo aiemmin sanoin, jokaiselle jotakin. On söpöyttä ja karismaa, karskiutta ja herkkyyttä, kaikkea sopivassa suhteessa. Pojille annetaan tietyt roolit bändiin liittyessä, että jokainen voisi löytää samaistuttavan henkilön bändin jäsenistä, ne annetut roolit vaan eivät aivan kaikille heidän omiin luonteisiinsa alussa istu. Olisi mielenkiintoista tietää, että onko tämä tosiaan ihan todellinen juttu sieltä ysärin ajoilta? Epäilen vahvasti, että on. Nykyään ei enää varmaan niinkään.

Jotain näistä hahmoista myös..
-Gari. Ihana kotiin palannut tuhlaajapoika, äidin oma kullannuppu. Hänellä on uskoa unelmiin, ja tekee töitä niiden eteen. Projektin alkuun saaja, joka lopulta luulee taas epäonnistuneensa.
-Matteus. Äitien unelmavävy, ainakin alussa. Kiltti kuin mikä, ja yhtä ujo. Niin sympaattinen. Mutta mikä muutos hänessä tapahtuukaan, kun vauhtiin pääsee!
-Korppi. Rocksielu,  jolla on oma tyyli. Rakastaa vahvasti, elää täysillä. Ensimmäistä kertaa lavalle tullessaan hän muistuttaa kovin erästä tunnettua muusikkoa..
-Seitti. Sinä suloisuus. Hassu, viaton hömppä jonka kykyihin ei meinata ensiksi uskoa ollenkaan, vaikka katsojille ne kyllä välittyvät heti ensimmäisissä harjoituksissa.
-Juzzi. Porukassa pitää aina olla herkkä maajussi, eikö vain? No, tässä teille on sellainen. Vähän on kyllä liikaa raha mielessä tällä miehellä, mutta annettakoon se anteeksi.

(Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.)


Puvustuksesta ja muustakin rekvisiitasta täydet pinnat. Värit, keskijakaus, donitsikampaukset..se raidallinen collegepaita jossa oli kaksi nallea, itse muistan lapsuudesta samanlaisia kissojen ja koirien kuvilla.  Ja ne puolipaneelit seinissä..voih! Sekä latolavastus heinäpaaleineen. Ylipäätään lavasteiden käyttö oli todella sujuvaa, ja monipuolista. Välillä pienillä jutuilla tekee paljon, mutta mukana on kuitenkin myös massiivisuutta.
Erityismaininnan annamme myös Garin pikkutuhmalle äidille Kaarinalle. Mikä hahmo! Ja itse olin kovin onnellinen nähdessäni myös Aimo Räsäsen lavalla. Hänessä on sitä jotain!

Tapahtumat lavalla olivat hyvin moniulotteisia, aina ei tiennyt että minne päin lavaa olisi katsonut ja kenen toimintaan kiinnittänyt huomionsa.
"Se yllätti mut ihan täysi ja mite paljo siin oli pienii huumorikohtii mitkä tajus vast ku ne oli jo menny. Sekä se että miten paljon taustalla tapahtuu kans humoristii juttuja."

Esityksestä ei juurikaan löydy parannettavaa, paitsi ehkä pari seikkaa."Juzzin ääni ei tuntunut pääsevän oikeuksiin bändin biiseissä, tietäen millainen ääni Jonakselta lähtee." Ja oma harmitukseni on se, että olihan tuo nyt aivan liian lyhyt aika ihastella tuota viisikkoa lavalla.
Moniulotteisuus ja esityksen kesto saivatkin miettiämään, että ehkäpä tämä täytyisi tulla katsomaan toisenkin kerran. Sitten muistaisi jotkut mahtavat lausahduksetkin paremmin.

(Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.)

Loput kommentit ja ajatukset jätän omaan päähäni ja tietokoneen tiedostoihin, etten paljasta esityksestä liikaa. Sen vain sanon, sekä omasta että ystävieni puolesta, että jos vähänkään ysäriverta virtaa suonissa, tämä esitys uppoaa täysillä. Kiitos vielä TTT. Tsuh tsuh!

11.9.2019

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Kävimme ystävän kanssa viikko sitten katsomassa Helsingin kaupunginteatterin (myöhemmin HKT) uuden, upean esityksen: Pienen merenneidon. Liput esitykseen saimme yhteistyölippuina, iso kiitos siitä. Oli pakko antaa itselle aikaa sulatella näkemäänsä, niin upeaa se oli, että nyt vasta voi kirjoittaa. Tarina on pohjimmiltaan varmaan monille tuttu, joten en juonta en kummemmin tähän avaa, vaan keskityn enemmän siihen, mitä lavalla näin.


(Kuva HKT/Robert Seger.)


HKT:n version Pienestä merenneidosta ohjasi siis Samuel Harjanne, joka on jo aiemmin näyttänyt kyntensä muun muassa Kinky bootsin parissa. Käännöksen tekivät Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut), ja sanoisin että loistavasti onnistuttu. En tiedä mitä hehkuttaisin eniten, onnistunutta ohjausta ja esityksen rakentajatiimiä, vai näyttelijöiden työskentelyä. Jokaisella tekijällä on tässä ollut oma panoksensa, ja kaikista niistä on tämä teos syntynyt.

Rooleissa nähdään seuraavat näyttelijät:
Ariel: Sonja Pajunoja
Prinssi Erik: Martti Manninen
Kuningas Triton: Mikko Vihma
Erikin holhooja Yrjö: Matti Olavi Ranin
Skuutti-lokki: Tuukka Leppänen
Pärsky-kala: Lenni Kallela (meidän näkemässä esityksessä), Samuel Vihma, Valo Eklund, Alek Pèrez Lahtinen
Sebastian-rapu: Tero Koponen
Ursula: Sanna Saarijärvi (meidän näkemässä esityksessä Ursulaa näytteli Annamaria Karhulahti)
Kiero: Paavo Kääriäinen
Liero: Antti Timonen


(Kuva HKT/Robert Seger.)


Luulin jo nähneeni parasta teatteria, mitä voi nähdä, mutta koettuani HKT:n Pienen merenneidon tiesin olleeni väärässä. Puvustus, lavastus, suomennos..ohjaus, näyttelijöiden työ, taustatyö..kaikki! Kokonaisuus oli aivan päätä huimaava, alusta lähtien isoa WOW-efektiä.
Miten saadaankaan luotua teatterin lavalle sellainen vedenalainen maailma, mikä esityksen aikana oli (tai siis, tiedän kyllä miten, mutta pysyköön teatterin taika, eikä kerrota kaikkea). Tämä pesi jopa Lontoossa nähdyt musikaalit monipuolisuudellaan sekä nykyaikaisuudellaan. Osansa fiiliksestä tekee toki myös se, että tämä on niitä oman sukupolveni Disney-tarinoita.


(Kuva HKT/Robert Seger.)


Voisin mainita jokaisen lavalla olleen näyttelijän ja asian erikseen, mutta ei tätä jaksaisi kukaan silloin lukea, joten mainitsen tähän muutaman oman suosikin:
Eniten hehkutan Ursulaa. Toteutus oli aivan loistava, jossain kohdin suorastaan säikäyttävä. Parasta oli Ursulan sanallinen anti, sekä se miten tämäkin hahmo oli tuotu nykyaikaan "bodilängvitsineen" kaikkineen. Upeaa, upeaa, upeaa. Lonkerotyöskentelykin täys kymppi.
Toinen esityksessä paljon hymyilyttänyt sana, mihin jouduin jo hieman kysymään apuakin, oli Skuutin käyttämä tuiskurustikka. Tuo täytyy jatkossa muistaa. Lisäksi Pärsky on mainittava. Niin hauskasti toteutettu, ja Pärskyn ihastus Arieliin on jotain todella suloista.
Jää syvyyksiin-kohtaus oli ehkäpä kaikista paras. Kaikki ne lavalla olleet merenelävät, niin pienet kuin isot. Rausku, oih! Ja se meno ja meininki oli juuri sitä, mistä itse eniten tykkään: värejä, hauskanpitoa, paljon tanssia ja laulua.


(Kuva HKT/Robert Seger.)


Mietin ja etsin esityksistä mielelläni aina teemoja, ja tässäkin niitä tuntui riittävän. Oman identiteetin etsiminen ja saavuttaminen, toisen valintojen hyväksyminen, rakkaus, rohkeus tehdä asiat niinkuin kokee oikeaksi. Ja nämä eivät näkyneet vain "teema per hahmo", vaan useampaan hahmoon sopi useampi teema. Nykypäivään osuvia teemoja, vaikka tarina taustalla on jo 182-vuotias.

En voi muuta kuin täydestä sydämestäni tätäkin esitystä suositella, ja toivon että pääsen itsekin vielä näkemään tämän toistamiseen. Kiitos HKT.


20.8.2019

Ajatuksia kirjasta "Saara & Laura Huhta: Uuden kaavan mukaan - Ompele moderni mallisto"

Sain WSOY:lta arvostelukappaleen Namedin tuoreesta kirjasta Uuden kaavan mukaan - Ompele moderni mallisto. Kyseinen kirja on aiemmin ilmestynyt englanniksi nimellä Breaking the pattern - A modern way to sew, ja nyt siitä tuli suomenkielinen painos. Onneksi niin, itselleni ompelukieli on ainakin vielä sujuvampaa suomeksi.

(Kuva by minä.)

Mikä on Named? Named on kahden siskoksen, Saara ja Laura Huhdan, vuonna 2013 perustama kaavamerkki. Näiden vuosien aikana heiltä on tullut yhdeksän kaavamallistoa ja yli sata erilaista kaavaa. Kotisivujensa infosivulla he sanovat näin: "..se on oppimista, rakkautta luomiseen ja onnistumisen iloa!" Aika hienosti sanottu. Heidän tavoitteenaan on ompeluharrastuksen edistäminen ja sen tekeminen kiinnostavaksi mahdollisimman monelle. Sanoisin, että tämä kirja on siinä todella hyvä työkalu.

Sitten itse kirjasta. Kirja on tiukka 192-sivuinen tieto- ja ohjepaketti, ja sen mukana tulee kaavat 10 eri tuotteeseen. Kaavat ovat kuitenkin muokattavissa, ja ohjeet näihin muokkauksiin ovat kirjassa. Muokkauksien kera eri versioita saa tehtyä jopa 50, joista kirjasta löytyy 20 erilaista. Wau. Tämä jos mikä on asiakaspalvelua paperin muodossa.

Kirjassa on ohjeet ihan alusta alkaen, että mitä kaikkea tarvikkeita ompelemisessa kannattaa olla, mutta näistä vasta-alkajan ohjeista huolimatta kirja sopii mielestäni myös sellaiselle, joka on ommellut enemmänkin. Aina voi tulla jotain pientä uutta, jota ei olekaan tullut aiemmin miettineeksi. Perusohjeissa oli ainakin itselleni monta sellaista juttua, joissa olen usein ennen oikonut, mutta nyt kun luki että miksi mitäkin kannattaisi tehdä, saatanpa tästä lähin seurata ohjeita.

Se mistä pidän todella paljon tässä kirjassa, on havainnollistavat kuvat. Niin tieto-osion kuin ompeluohjeidenkin puolella. Esimerkiksi kaavamuutokset-kappale aukeaa kuvien kautta paljon paremmin, kuin pelkästä tekstistä. Ompeluohjeissa on myös kankaan eri puolet merkitty eri värein, helpottaa hahmottamista paljon. Se vinkki jota itse aion ensimmäiseksi kokeilla, on kaavojen pilkkominen. On paljon pieniä kankaan paloja, joita tässä ompelutavassa voi hyödyntää, ja usein tällä tavalla tehdyt ovat näyttävän näköisiä.

Erityisen iso plussa kaava-arkeista, joita löytyy kuusi kappaletta. Mielestäni ne ovat selkeitä, ei ole ympätty liikaa viivoja yhteen kohtaan ja on käytetty eri värejä. Parasta kaavoissa on kuitenkin erilaisten viivojen käyttämien eri kokojen kohdalla. Huomattavasti helpompaa seurata oman koon viivaa.



Mitä minä vielä tästä sanoisin. Suosittelen kirjaa kaikille ompelun ystäville, jotka haluavat jonkinlaiset pohjakaavat, joista lähteä muotoilemaan oman näköisiä vaatteita (ja laukkuja). Itselläni pari muuta projektia odottamassa, mutta niiden jälkeen näiden kaavojen pariin. Ainakin Ruska solmumekkona (tai paitana) ja tunikana, lisäksi Sade-paita sekä Rae-housut kiinnostelevat kovasti.

Kiitos WSOY:lle tästä kirjasta!





18.6.2019

Ajatuksia kirjasta "Marja Kihlström: Iso O - Harjoituskirja"..

Sain tovi takaperin luettavakseni Marja Kihlströmin uusimman teoksen: Iso O - Harjoituskirja. Se on itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Iso O - Matkaopas huipulle-kirjalle, josta myös kerroin täällä blogissani.

Kuten viimeksi, kerronpa nytkin ensin hieman taustaa kirjoittajasta: Marja Kihlström on Helsingissä vastaanottoaan pitävä erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) sekä Puhu muru-blogia ja nykyään myös samannimistä podcastia tekevä ahkera moniosaaja. Iso O - Harjoituskirja on hänen kolmas kirjansa. Vuonna 2017 ilmestyi kirja nimeltä Pannaan menemään - Kaksi tarinaa rakkaudesta, yhdessä Sami Minkkisen kanssa. Ja viime vuonna tosiaan tuo Iso O - Matkaopas huipulle. Ahkera tahti! Kihlströmin omilta kotisivuilta löytyy enemmän tietoa hänen taustoistaan ja elämästään, ja lisäksi Puhu murun löytää myös Facebookista ja Instagramista.


(Kuva itse ottamani.)

Sitten itse kirjaan. Kuten jo totesin ja kuten kirjassakin todetaan, se on itsenäinen jatko-osa edelliselle, eli tämän harjoituskirjan lukeminen ei vaadi matkaoppaan lukemista. Tässä on samoja teemoja, taisipa joku harjoituskin olla sama tai ainakin hyvin samankaltainen.
Kirja on kokonaisuutena selkeä, ja menee aihe aiheelta eteenpäin ja syvemmälle. Kannattaa siis lukea järjestyksessä etukannesta aloittaen, ja antaa aiheiden viedä mennessään.

Kirjassa on mielestäni sopivasti sekä pohdintaa vaativia, että ihan fyysisiäkin harjoituksia. Ja hyvä että nimenomaan alkaa niillä pohdiskelevilla harjoituksilla, joissa mietitään kuka ja millainen nainen minä olen, ja mitä minä haluan.
Sitten kun mietitään millaista nykyaika on: some some some, konsolipelit, netti sitä ja netti tätä. Tämäkin oli yksi kirjan teemoista, ja asia jota aina aika ajoin on tullutkin pohdittua. Muistetaan huomioida toisiamme enemmän, kuin niitä elektronisia laitteita, eikös?
Toki myös kumppanille on oma osio kirjassa luettavaksi, jonka toki tätä varten luin myös. Sekin on monipuolinen, teoriaa ja tekemisen meininkiä sopivasti sekoitettuna.

Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi ajatukseksi tästä kirjasta jäi se, että tärkeintä on kunnioitus, sekä itsensä että mahdollisen kumppanin. Ja myös se, että ensin täytyy itse tuntea itsensä ja omat tarpeensa, ennen kuin voi neuvoa toista.
Lopuksi haluan sanoa kaikille meille: Rohkeasti omalle ja yhteiselle matkalle harjoitusten pariin!

23.9.2018

Hyväksy itsesi, hyväksy muut - Kinky boots

Helsingin Kaupunginteatterin tuorein musikaali-iloittelu Kinky boots on todellinen potin räjäyttäjä! Kävin katsomassa esityksen viikko sitten, ja joka päivä jokin osa tuosta mahtavasta spektaakkelista on palannut mieleeni. Niin lauluista, kuin musikaalin syvästä sanomastakin.
 
Sinulle joka et ole vielä Kinky bootsiin missään mediassa törmännyt, taikka sitä nähnyt, sanon nämä sanat: Mene! Katso! Nauti! 💗 Ja tee se avoimella mielellä ja täydellä sydämellä. Itse olin jo etukäteen varma, että tulen nauttimaan (kuten tapanani musikaaleissa on), mutta että näin paljon! Totesin itsekseni että minä todella kaipaan musikaalilta menoa ja meininkiä, räiskyvyyttä ja iloisuutta, energiaa! Ja sitä on nyt tarjolla.
 
(Kuva itse ottamani.)
 
Kinky bootsin juoni on seuraavanlainen:
Northamptonissa asuvan nuoren miehen, Charlie Pricen (Petrus Kähkönen) isä kuolee, ja jättää tälle perinnöksi vanhan kenkätehtaan. Tehdas on konkurssin partaalla, ja Charlie on jo muuttanut Lontooseen kihlattunsa kanssa. Hän ei tiedä mitä tekisi tehtaan kanssa, ja onkin valmis antamaan periksi. Aina kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan.
Eräänä iltana Charlie näkee sivukujalla joukon miehiä piirittävän naista, ja menee tämän avuksi. Tämä nainen on Lola (Lauri Mikkola), eikä lainkaan avuton, sillä siviiliminältään hän on Simon, loistava drag-artisti. Lola valittaa Charlielle, kuinka korkokengät eivät tahdo kestää mitään. Ei roistojen pieksemistä, ei hänen ja muiden drag-artistien painoa. Tästä Charlie saa idean. Mitä jos Pricen kenkätehdas uudistuisi, ja alkaisikin tehdä kenkiä drag-artisteille? Lola saisi toimia suunnittelijana.
 
Lolan pukuhuoneessa. (Mirka Kleemola/HKT)
 
Lola ja Lolan enkelit. (Mirka Kleemola/HKT)
 
Tästä alkaa hieno yhteistyö, jossa Pricen hieman vanhanaikainen tehdas ja sen työntekijät joutuvat uuden eteen Lolan tullessa tehtaalle. Eikä hän suinkaan tule yksin, vaan hänellä on omat enkelinsä mukanaan. Ompelukoneet alkavat laulaa kun uusia värikkäitä nahkakappaleita muotoillaan kengiksi, ja sanansäilä viuhuu samaa vauhtia kun kaikki eivät meinaa Lolaa ja tämän taiteellista olemusta sulattaa. Otetaan esityksen aikana yksi nyrkkeilymatsikin, mutta kuka ja ketä vastaan?
Viimein kenkämallisto alkaa olla valmis, ja Charlie, Lola enkeleineen ja tehtaan väkeä ovat lähdössä Milanoon esittelemään kenkiä. Matkaan mahtuu kuitenkin mutkia, muiden ajatellessa Charlien vaativan liikoja. Lopulta Charlie lähtee matkaan kolmistaan työntekijänsä (ja uuden tyttöystävänsä?, entisen kihlauksen purkauduttua) Laurenin (Anna Victoria Eriksson) sekä niin sanotun neuvonantajansa Georgen (Joachim Wigelius) kanssa. Kauan odotettu muotinäytös alkaa, ja lopulta kaikki sujuu kuitenkin hyvin.
 
Lontoosta Milanoon. (Mirka Kleemola/HKT)
 
Tällä kertaa juoni vain näin karkeasti, menemättä kovin pieniin yksityiskohtiin. Paljon tarkemminkin voisin kirjoittaa ja kertoa, mutta haluan että sinulle joka tämän luet, mahdollisesti heräisi mielenkiinto mennä katsomaan Kinky boots ja olisihan se nyt aika ikävää jos kaiken jo tietäisit.
 
En löydä mitään pahaa sanottavaa tästä esityksestä. Roolisuoritukset, laulut, puvut..WAU! Jalka kyllä vipatti, ja seisomataputuksiin täytyi lopettaa. Olisi mielenkiintoista päästä joskus näkemään, miten tämä on muualla maailmalla vedetty. Ja tämä HKT:n versiokin täytyy vähintään toisen kerran nähdä. Onnekkaat te, jotka olette nyt jo käyneet useasti katsomassa! Täytyisi varmaan myös alkuperäinen elokuvaversio etsiä käsiinsä.
 
Ensimmäinen pari uunista ulos. (Mirka Kleemola/HKT)
 
Käsiohjelmaakin on tullut esityksen jälkeen monesti selattua, ja sieltä voisin poimintona ottaa "Lolan kuuden askeleen ohjelman:"
1. Sä reilu oo
2. Käy koulusi
3. Hyväksy itses, niin sä hyväksyt muut
4. Muista rakastaa
5. Usko itseesi
6. Kun sydämesi aukee muuttuu maailmasi
..mielestäni erittäin hienoja elämänohjeita, ihan meille jokaiselle.
 
Kiitos Helsingin kaupunginteatterille lipuista, kiitos Samuel Harjanteelle ohjaamisesta, ja kiitos koko Kinky bootsin tekijäporukalle, niin lavalla kuin taustalla. Tämä esitys on rakkautta.
 
Lolan enkelit. (Mirka Kleemola/HKT)

21.5.2018

Ajatuksia kirjasta "Marja Kihlström: Iso O - matkaopas huipulle"..

Sain siis luettavakseni ja esiteltäväkseni Marja Kihlströmin kirjan Iso O - matkaopas huipulle. Kirja on ollut luettuna jo tovin, piti vain vähän miettiä millä tavalla esittelisin kirjaa. Lukiessani tein alkuun muistiinpanoja ajatuksella että tästä haluan kirjoittaa blogiin, ja tästä, ja tästä, mutta sitten tajusin että eihän tästä nyt ihan kirjareferaatti tarvitse tulla vaan pieni esittely, joka mahdollisesti herättäisi tämän tekstin lukijan mielenkiinnon lukemaan kyseinen kirja itse.

(Kuva minun ottamani.)
 
Vaan kuka on kirjan kirjoittaja, Marja Kihlström? Hän on Sexpo-säätiössä vastaanottoa pitävä, erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja Puhu muru-blogia kirjoittava suomalainen nainen. Iso O - matkaopas huipulle on hänen toinen kirjansa, aiemmin hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Pannaan menemään - Kaksi tarinaa rakkaudesta yhdessä Sami Minkkisen kanssa. Kihlströmin omilta kotisivuiltaan löytyy enemmän tietoa hänen taustoistaan ja elämästään. Lisäksi Puhu murun löytää myös Facebookista ja Instagramista.

(Kuva Marja Kihlströmin kotisivuilta.)
 
Sitten itse kirjasta. Se ilmestyi tämän vuoden maaliskuun lopulla, kustantajana Kosmos. En muista missä päin sosiaalista mediaa näin siitä kuva ensimmäisen kerran, mutta sen muistan että heti tuli into lukea se. Olen iloinen että voin nyt jakaa ajatuksiani siitä teillekin.

Kirjalla on miellyttävä pelkistetty ulkomuoto, pinkkiä ja kultaa väritykseltään. Ihanan tyttömäinen, ja aiheeseen sopiva. Onhan orgasmi silkkaa kultaa ilmaantuessaan.
Kuten kirjan nimikin sanoo, tämän kirjan on tarkoitus olla matkaopas. Sisällysluettelosta jo huomaa, miten aihetta käsitellään aste asteelta eteenpäin. Ja mielestäni tämä kirja nimenomaan täytyy lukea järjestyksessä, ei pomppien aiheesta toiseen. Sehän menettäisi silloin merkityksensä.

(Photo by Tyler Nix on Unsplash)

Naisen orgasmia ja sen saamista käsitellään kirjassa monin eri tavoin. Aiheita ovat esimerkiksi oman itsetunnon merkitys, teeskennellyt orgasmit ja niiden vaikutus, orgasmivaikeudet ja suorituspaineet, seksifantasiat ja -lelut, itsetyydytys, sekä seksi ja orgasmi kumppanin kanssa. Nämä vain muutamia mainitakseni. Onpa kirjassa myös oma osionsa kumppanille luettavaksi, toki kumppanikin voi lukea kirjan kokonaan niin halutessaan.

Näitä kirjan aiheita on lähestytty hellävaroen, mutta varmalla ja ammattimaisella otteella. Huomaa että kirjoittaja tietää mistä puhuu ja tietää mitä tekee. Kirja on todella asiapohjainen, mutta kyllä jotkut lauseet saivat myös naurahtamaan ääneen. Hienon lisän kirjaan tuovat ihmisten omat lainaukset elävästä elämästä. Olipa siellä yksi sellainenkin, joka olisi voinut olla kuin omasta suustani.

Yksi kirjan hienous on sen erilaiset tehtävät, kirjan kappaleiden lopussa on pieniä pohdittavaksi tarkoitettuja kysymyksiä. Lisäksi kirjan lopussa on muutama liite, esimerkiksi seksuaalihistoriakysely. Löytyypä kirjasta myös kosketusharjoituskin parin kanssa yhdessä tehtäväksi.

(Photo by Dani Vivanco on Unsplash)

Kenellekö sitten suosittelisin kyseistä kirjaa luettavaksi? Ihan kaikille (aikuisille, miksei tarpeeksi kypsille nuorillekin). Kirja voi olla apu omaan kadoksissa olevaan orgasmiin tai seksuaalisuuteen, se voi olla piristys parisuhteeseen, tai keino ymmärtää kumppania paremmin. Kirja sopii varmasti opiskelijaryhmille ja ammattilaistenkin luettavaksi. Kaikille joita aihe vähänkään kiinnostaa tai koskettaa. Kirjan voi hankkia täältä: Kosmoskauppa.
 
Kiitos tästä mahdollisuudesta lukea tämä kirja, ja toivottavasti tämä teksti herättää edes yhden ihmisen mielenkiinnon kyseistä kirjaa kohti. Ja saa kysyä, vastaan kyllä. Tämä aihepiiri on itsestäni todella mielenkiintoinen.

24.4.2018

Rakkautta ilmassa..

Eli tekstiä Helsingin kaupunginteatterin näytelmästä Rakastunut Shakespeare.
Alkuperäiskäsikirjoitus on Marc Normanin ja Tom Stoppardin, näyttämösovitus Lee Hallin ja musiikki Paddy Cunneenin. Helsingin kaupunginteatteriin näytelmän ohjasi Kari Arffman, suomennos on Reita Lounatvuoren. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys oli 25.1.2018, ja esitykset jatkuvat 19.5.2018 asti. Itse näin tämän näytelmän vapaalipulla, siitä taas isot kiitokset HKT:lle. Tässä jutussa käytetyt valokuvat löytyvät heidän kuvapankistaan ja kuvaajana on ollut Tapio Vanhatalo.

(Will Shakespeare/Heikki Ranta. Kuva: Tapio Vanhatalo.)
 
Itselläni ei ollut tähän kyseiseen tarinaan ennalta mitään kosketuspintaa, en siis ole nähnyt vuoden 1998 samannimistä elokuvaa. Ystäväni mukaan tämä näytelmä menee hyvin elokuvan mukaisesti, itselläni on aikeissa katsoa tuo elokuva tässä piakkoin. Mutta asiaan.
Voisin todeta lyhyesti ja ytimekkäästi: rakastuin. Rakastuin rakastuneeseen Shakespeareen. Näytelmään, ja hahmoon. Voi, mikä ihana romanttinen retku tuo Heikki Rannan näyttelemä William Shakespeare tässä onkaan! 💖 Vaikkakin hän oman luovuutensa ollessa hukassa tukeutuukin ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Leppänen) apuun, ja hurmaa neitoa aluksi tämän sanoilla. Ah, olisipa ihana kuulla sellaista lepertelyä..vaikkakin juuri pari päivää sitten totesin, että ehkä se tosielämässä olisi hieman liian siirappista moinen. Siksipä on hyvä, että sitä voi mennä kuuntelemaan teatteriin.

(Kit Marlowe/Tuukka Leppänen. Will Shakespeare/Heikki Ranta. Kuvat: Tapio Vanhatalo.)

Hahmoja kun ajattelee, niin mielestäni näyttelijävalinnat ovat osuneet hyvin nappiin hahmojen kohdalla. Heikin pehmeät piirteet sopivat Williin täydellisesti, Tuukan vilkkusilmät taas Kitin vilkkaaseen luonteeseen. Ja se mitä näyttelijöillä ei luonnostaan ole, lisätään puvustuksen ja maskeerauksen avulla. Mainittakoon nyt esimerkiksi viiksien määrä..eritoten Petrus Kähkösen näyttelemän Burbagen naamakarvoitus, sekä Miila Virtasen Thomas Kent-viikset. Voi että! Ja puvustushan oli aivan ihana. Ne naisten mekot ja hameet..kauniita, niin kauniita.

(Fennyman/Rauho Ahonen, Will Shakespeare/Heikki Ranta ja Thomas Kent/Miila Virtanen. Kuva: Tapio Vanhatalo.)

Miila tekee erittäin hienon suorituksen tuplaroolissaan Viola de Lessepsinä ja Thomas Kentinä. Tuon ajan naisilla on varmasti ollut ajoittain hankalaa toteuttaa unelmiaan, kun oma sukupuoli on ollut esteenä. Onneksi nykyään on paremmin.
Helena Haaranen kuningatar Elisabeth I:nä on myös loistava. Hahmo on melko velmu, ollakseen maan hallitsija. Tai ehkä juuri siksi. Ja ulkoisesti hän toi mieleen Ihmemaastakin tutun Herttakuningattaren, tullessaan ensimmäistä kertaa lavalle.

(Kuningatar Elisabeth I/Helena Haaranen. Kuva: Tapio Vanhatalo.)

Ja se Petruksen Burbage, se on mainio. Tämän vaatetus, se vihreä puku on oudolla tavalla aivan ihana. Ja vastakohtana alkupuolen..noh, epävaatetus. Melkoinen näky silmille.
Ja kuten aina, Kari Mattila ja Rauno Ahonen tuovat katsojalle hyvän mielen näyttelijäntaidoillaan. Heitä on todella ilo katsoa ja kuunnella. Muita näyttelijöitä tietenkään väheksymättä, mutta tottahan se että jotkut vain osuvat enemmän omaan silmään.
Ensembleä kehun myös taas, eritoten kapakan ilotyttöjä. Ihan toivat mieleen Les Miserablesin satamanaiset, hyvällä tavalla.

(Burbage/Petrus Kähkönen. Kuva: Tapio Vanhatalo.)

Tämä näytelmä tarjoaa suuria haaveita, intohimoisia tunteita ja ronskiakin huumoria, kaikkea sopivana sekoituksena. Willin ja Thomaksen ensimmäinen suudelma Romeon ja Julian harjoituksissa sai aikaan melkoisen "ohhoh"-reaktion itsessäkin. Siinä oli kiihkoa!
Ja useampi hyvä one-liner näytelmästä löytyi myös, pari näistä Mattilan esittämän Ned Alleynin suusta. Mainittakoon esimerkiksi hänen lausahduksensa Burbagelle: "Pukuvaraston pieru". Noh, onhan se vähän sellainen vaatteilla koreileva hahmo se.
Ihana, mieltä lämmittävä hetki oli myös Matti Rasilan Wabash-hahmon hetki teatterin lavalla. Enpä kerro siitä sen enempää, ettei yllätysmomentti katoa.
 
 (Viola de Lesseps/Miila Virtanen ja Will Shakespeare/Heikki Ranta. Kuva: Tapio Vanhatalo.)

Tämähän oli itseasiassa nyt jo toinen puhenäytelmä lyhyen ajan sisään, vieläpä tämän vuoden puolella. Ja tykkäsin, eikun, rakastin. Suosittelen kovasti romantiikasta tykkääville, niille ketkä pitävät tuosta elokuvasta ja/tai Shakespearen tuotannosta, tai niille jotka haluavat hypätä hetkeeksi muinaiseen Lontooseen. Iso peukku ja monta, monta sydäntä. Taas jaksaa uskoa rakkauteen. Kiitos HKT.

26.3.2018

Kuin ensimmäistä päivää..

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tällä kertaa oli vuorossa Hämeenlinnan teatteri ja siellä näytelmä Kuin ensimmäistä päivää, tässä nyt siitä kirjoitusta. Näimme näytelmän vapaalipuilla, kiitos siitä. Näytelmän on käsikirjoittanut Anna Krogerus ja ohjannut Pekka Heikkinen, ensi-ilta oli 10.2.2018. Rooleissa ovat Aleksi Aromaa, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Emppu Jurvanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Maksim Pavlenko, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Jarkko Tiainen, sekä erästä roolia vuorottelevat Saimi Penttilä/ Sofia Kynsilehto. Heistä monella onkin taas useampi rooli, joista he suoriutuvat hienosti.

Lepolan hoitokodin väki.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut katsomassa niin sanotusti pelkkää puheteatteria. Tämän näytelmän jälkeen aloin miettiä, että pitäisi varmaan käydä niitäkin katsomassa useammin. Olin todella vaikuttunut näkemästäni! Onko se tässä tapauksessa sitten eniten käsikirjoittajan onnistunut käsikirjoitus, ohjaajan taidokas ohjaus vai näyttelijöiden loistavat suoritukset mikä sen teki (luultavastikin näiden plus kaiken muun summa), mutta jokin sen teki. Ehkä se, että näytelmän aihe/aiheet ovat todella elävästä elämästä löytyviä, ja osittain myös hyvin lähelle itseä tulevia. Pohjatyöt on tehty hyvin, ja se kyllä näkyy.

Lepolan hoitokoti toivottaa tervetulleeksi

Näytelmä kertoo siis Lepolan hoitokodin arjesta. Sen asukkaista ja työntekijöistä, heidän elämistään ja heidän välisistä suhteistaan. Itsekin palvelutaloissa jonkin verran työskennelleenä Lepolan hoitokodin arki tuntui tutulta. On kiire, ehditään tehdä vain välttämättömin ja toivotaan että voisipa asiat olla paremmin. Sijaisia ei saada ja työntekijät joustavat minkä voivat. Jos voivat, senkin saimme erään roolihahmon myötä nähdä. Ensin luvataan yhtä ja sitten tehdään toista, näitä tällaisia ihmisiä kyllä riittää oikeastikin. Maiju-Riina Huttusen Minna-hahmo oli juuri tällainen tosielämän huithapeli, joka hieman huolettomasti suhtautuu kaikkeen elämässään. Sitten kun saadaan lisäkäsiä taloon eli sivarit Mara (Aleksi Aromaa) ja Kaide (Maksim Pavlenko), heidät laitetaan pelkkiin "paskahommiin", vaikka heitä voitaisiin hyödyntää myös esimerkiksi asukkaiden ulkoilussa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olihan siellä toki Kaiden taidepaja mukana, hienoa nykytanssia joka ei tosin ehkä kaikkiin asukkaisiin ihan uponnut.

Adam ja Taimi tapaavat ensimmäistä kertaa.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
Lepolan hoitokotiin saadaan työkokeiluun myös maahanmuuttaja, Adam, jota esittää Matti Leino. Hän esitti tätä roolia itseasiassa jo toista kertaa, siltikin pisteet hänelle "huonon suomen kielen" opettelusta. Siinäkin oikeita otteita elämästä, kun Adam saapuukin Lepolaan mukanaan ystäviään, jotka myös tarvitsisivat töitä. Kulttuurien välisiä eroja on osattu kuvata todenmukaisesti, kuitenkaan loukkaamatta ketään.
Lotta Huitin esittämä Seikku (hoitokodin johtaja) on myös hyvin todellinen kuvaus siitä, miten jotkut korkeammalla pallilla istuvat toimivat. Ohjeita ja vaatimuksia syydetään alaisille, ja monet niistä ovat hankalia toteuttaa työn ohella. Itse sitten käydään töissä minuuttiaikataululla eikä jousteta. Alkoholin vaikutuksen alaisena sitten kyllä avaudutaan kaikesta. (Mahtava kuvaus suomalaisesta baarikäyttäytymisestä/pikkujouluista!)

Ritva, Adam ja tämän ystävät.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Siinä kaikkien ohjeiden seassa sitten jo mainitut työntekijät sekä Katariina Kuisma-Syrjän roolihahmo Ritva yrittävät selviytyä työpäivistään. Ah, tämä Ritvan rooli ja Katariinan suoriutuminen siitä. Bravissimo! Hän on koko elämänsä ollut kiltti ja huolehtivainen, niin äitinä kuin työntekijänä. Vaan vähitellen hänelle alkaa riittää, ja sen tulevat kaikki huomaamaan..
Emppu Jurvanen esittää Ritvan kehitysvammaista poikaa Arvoa, joka näytelmän alussa muuttaa äidin luota ryhmäkotiin asumaan. Kun Ritva ei sovitusti pääsekään Arvon luo vierailulle vaan tämä tuleekin käymään Lepolaan, tämän kiukkuinen huuto "Paska petturi!" on myös kovin tuttua ja muistoja elämästä itsellekin. Ei juuri noilla sanoilla, mutta se tunne joka tästäkin hahmosta välittyi katsomoon, oli tuttua. Kun tunteet tulevat, ne tulevat täysillä.

"Laita se koje päälle!"

Kun nyt on työntekijät esitelty, esittelen myös asukkaat: vähiten lava-aikaa saa Rouva Laitinen, joka jääkin etäisimmäksi hahmoksi. Ymmärrettävistä syistä. Sitten on Unto-herra (Lasse Sandberg), jolle se oma maailma saattaa olla parempi, kuin hoitokodin maailma. Tämä oli Adamin näkemys Unton harhoista, ja mielestäni hienosti sanottu.
Olipa mukana eräs ihana pariskuntakin, Martta (Birgitta Putkonen) ja Toivo (Jarkko Tiainen). Voih, sitä heidän välistä suhdettaan! Noin 50 vuotta aviossa, ja sitä piikittelyn määrää. Joka kerta kun Martta käski Toivon pistää (kuulo)kojeen päälle kun tällä on asiaa, nauratti.  Ja Toivo se piti hoitokodin kurissa ja järjestyksessä, myös yöllä. Ja se heidän suudelmansa, niin rakastava.

Martta, Toivo, Ritva, Unto ja Adam.
Keskustelua siitä, kenen maailma on kenellekin parempi.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
 Kaikista asukkaista ihanin oli Taimi (Sinikka Salminen). Voi, olisinpa itse vanhempana kuin hän. Vallaton ja kuriton, edelleen oli pilkettä silmäkulmassa ja silti samaan aikaan kaikista välittävä ihminen. Kokemusten tuomaa elämänrikkautta oli paljon, ja se näkyi. Sellainen "ihmistenlukija", jos niin voisi sanoa. Tiesi, mitä kukakin tarvitsi milloinkin, olivat ne sitten sanoja tai tekoja. Kuten se kossupullo siellä piirongin laatikossa. "Otahan toinenkin hömpsy. Ja kolmas. Ja kerta kiellon päälle."

Kossu, Taimi ja Ritva.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
 
"Seis! Tässä menee minun rajani!"

Tuo lause otsikko luki Ritvan löytämässä esitteessä, jossa oli ohjeita työhyvinvoinnin parantamiseen. Yksi tärkeä pointti oli omien rajojen tunnistaminen, ja tunnustaminen. Todella tärkeä neuvo oikeaankin elämään.

Näytelmän toinen puolisko oli ehdottomasti vaikuttavampi, ja tunteisiin menevämpi. Omilla kasvoilla kyyneleet alkoivat virrata siinä kohdin, kun Taimi istuu sängyllään, matkalaukku vierellään ja Eino "Eikka" Grön (Aleksi Aromaa) silittää kauluspaitaa. Jotenkin vain tiesi että nyt mennään, ja niinhän siinä mentiinkin sitten. Taimi jutteli mielessään Eikan kanssa, kuunteli tämän laulua ja tanssi hänen kanssaan. (Aleksi Aromaan laulua muuten kuuntelee todella mielellään.) Taimin kuolema kuvattiin tällä nuoruuden muistelulla ja tanssimisella Eikan kanssa todella kauniisti, ja mielestäni annettiin ymmärtää että tämä nukkui pois rauhallisesti unessaan. Lopussa hän vielä varmisti Eikalta, että "Onhan tämä mennyt ihan hyvin?" Ja olihan se. Elämä siis.

Ritva, Eikka ja Taimi. Tango d'amore.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)
Tämän lisäksi toisen puoliskon vakuuttavin osa oli Ritvan monologi. Kun hoitokotiin tulee asiantuntija ilmoittamaan, että Lepola on valittu ehdolle valtakunnalliseen vanhustenhuollon huippuyksikköohjelmaan, niin silloin Ritvalta palaa pinna, ja hän antaa tulla tuutin täydeltä kaikkien niiden vuosien ajalta, jotka ovat polttaneet häntä loppuun. Kun tästä paahtavasta monologista on päästy, ja Ritva on lähtemässä kotiin, Adam vastaa puhelimeen. Arvon hoitokodista soitetaan. Itse osasi jo tuossa kohtaa arvata, että tämä puhelu ei voi olla hyvä. Ritva ottaa puhelimen käteen, ja saa sydämensä sekä maailmansa murskaavan tiedon. "Sanoin satoja kertoja ettei Arvo osaa uida.."

Ritva puhelimessa.
(Kuva: Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu.)

Minä sekä ystäväni, ja ympärille katsottuani yleisöstä useampikin, itkimme näytelmän lopussa paljon. Kuin ensimmäistä päivää tuo monia nykypäivän ongelmia yleisön eteen, mutta ei kuitenkaan kottikärryillä kipaten vaan hyvin näyteltynä ja huumorillakin höystettynä. Kiitos näyttelijät, kiitos Hämeenlinnan teatteri. Kiitos taas. 

6.11.2017

Ole mulle ihminen..

..eli kirjoitusta Hämeenlinnan teatterin musikaalista nimeltä Naisia hermoromahduksen partaalla.
Ensinnäkin täytyy myöntää, etten ole nähnyt alkuperäistä elokuvaa, mutta en koe että se mitenkään haittaisi. Musikaalin myötä kyllä heräsi mielenkiinto nähdä sekin. Ehkäpä joskus, nautitaan tästä musikaalista nyt ensin.

Täytyy vain todeta, että Hämeenlinnan teatterin väki on taas onnistunut tekemässään. Naisia hermoromahduksen partaalla tuo katsojien eteen lavan täydeltä tunteita, laidasta laitaan. Rakkautta, sydänsuruja, kaipuuta, unelmointia..ja melkeinpä kaikkea noiden väliltä. Samaistuttavia hahmoja, samaistuttavine kokemuksineen ja tunteineen. Erään tälläkin hetkellä tv:ssä pyörivän mainoksen lause "Hyvät päätökset syntyvät kokemuksista, kokemukset taas syntyvät huonoista päätöksistä" sopii mielestäni tähän musikaaliin. Musikaalin hahmokaarti on kirjava, ja esittäjäjoukko sopiva.

Sinikka Salminen esittää Pepaa jonka suuri rakkaus hylkää, mutta jonka elämässä uusi ja erilainen rakkaus saa alkunsa. Pepa pärjää kuin nykyaikainen, vahva ja itsellinen nainen. Laulut todella miellyttäviä kuunnella.

Lasse Sandberg on karismaattinen Ivan, joka laulaa kaikkien naisten sukat makkaralle. Blablablablablaa, muuta ei sitten tarvitakaan. Niinhän se on, jos miehellä on oikeanlainen ääni.
 
Mikko Töyssy on taksikuski, joka on aina paikalla kun tarvitaan. Ja häneltä löytyy autostaankin apu milloin mihinkin vaivaan, sekä hyviä viisauksia. "Huominen on omanlaisensa päivä."

 
Katariina Kuisma-Syrjä heittäytyy Lucian rooliin, ja voi miten heittäytyykään! Hullunkatkerasti suorastaan. Ja hänen äänensä myös, hienoa kuunneltavaa. (Kuvassa etualalla.)

Johanna Reilin esittämä Pepan aulavahti heittää myös ilmoille hienoja viisauksia elämästä. "Jumala keksi rakkauden..mutta ois saanu kyllä miettiä vielä toisen kerran." Tai jotenkin näin, mutta hyvin hauskasti todettu.

Matti Leino vatkaa lanteitaan Carloksena, joka ei tunnu olevan ihan varma elämänsä rakkaudesta..ja tapahtumat heittelevätkin häntä uusille urille. Vai pitäisikö sanoa, että uudet asiat heittäytyvät häntä kohti? (Kuvassa vasemmalla.)

Emppu Jurvanen, tuo uusi nuori ja suloinen kasvo lavalla, on ilkeä terroristi, joka antaa kaikista eniten silmänruokaa lavalla ollessaan. Ei huono! Osaa hän tanssia, laulaa ja näytelläkin. Toivottavasti häntä nähdään lavalla jatkossakin. (Kuvassa oikealla.)

Kaiken kaikkiaan, hyvä ja osaava porukka tosiaan vaikken kaikkia nimeltä luettelekaan. Laulut kuulostivat hienoilta ja tanssit olivat näyttäviä. Lavastus riittävä ja toimiva, on mukava kun joutuu itse vähän käyttämään myös mielikuvitustaan esitystä katsoessa. Ja taas se mistä pidin kovasti: bändi on näkyvillä, tällä kertaa lavasteiden yläosissa. Sekä Petja Lähteen soittopaikka lavan takaosassa oli hauska lisä. Valkokankaille heijastetut kuvat tukivat myös hienosti esitystä.

 
Näin esityksen Hämeenlinnan teatterin tarjoamalla lipulla, kiitokset kovasti siitä. Kuvat ovat teatterin kuvapankista/Tapio Aulu. Kiitos, ja nähdään taas.

21.7.2017

Haastattelu: muusikko Klaus Suominen..

Haastattelin Klaus Suomista heinäkuun puolen välin tienoilla tämän studiolla. Pohjustuksena ja ajatuksena tälle haastattelulle oli hieman taustoittaa hänen uraansa ennen Happoradiota, ja mistä yhteinen taival Happoradion kanssa on alkanut. Siis kuka, mitä ja miksi.

Studiolla, haastattelun yhteydessä.
Kuka on Klaus Suominen? (Millainen sinä olet, ja miten sinusta on tullut sinä?)

No jos lähtis siitä, et mä oon Raumalt kotosin. Eli syntyny Raumal -79, ja käyny peruskoulun ja lukion siellä. Ja alottanu pianonsoiton opiskelun aika varhases vaihees, mä olin varmaan joku alle kouluikänen sillon. Ihan eka oli semmonen joku kansalaisopistotyyppinen, mis oli sellasii ryhmätuntei. Siitä sit yksityistunneille, ja sitte ala-asteen viimisillä luokilla Rauman musiikkiopistoon. Mä sain siel itse asias tosi loistavan pianonsoiton opettajan, Arto Mäkelän, joka on raumalainen pianisti ja sen kans sitten.. Se oli tavallaan se musiikkiopiston klassinen tutkinto, mikä siel on tarkotus tehdä, mut hänel oli kans semmonen kevyt musa verissä sil maikalla, ja se aina sitte syötti myös semmost popimpaa biisiä tai jazz-hommeleita. Se oli vähän niinku se juttu mitä haluttiin soitella, ja sitten tota noin, vähän ne pakolliset klassiset biisit siin ohella sitten.

Ja sitten armeijan jälkeen.. Armeijavuosi meni varusmiessoittokunnassa Lahdessa, ja mä olin itse asias sitä aikasemmin hakenu opiskelee tonne Pop&Jazz Konservatorioon Helsinkiin, ja saanu sen paikan. Mut sit mä aattelin, et se armeija kantsii käydä siit eka pois suoraan, eli lykkäsin alotusta vuodella. Ja sit ku oli armeija käyty, nii mul oli hyvä tilanne ku oli opiskelupaikka valmiina.

Muutin sitte Raumalta Helsinkiin sillai et oltiin tietenkin käyty Helsingis, muttei ollu kyl mitenkään muuten tuttu kaupunki. Sitten vaan sillosella Mazda 323:lla, mä otin patjan sinne takakoppaan ja ei mul ollu mitään tietoo.. Et sinne vaan sinne tutustumistilaisuuteen. Sit mul oli yks kaveri Raumalta jo aikasemmin muuttanu Helsinkiin, soittelin sitte hänelle et ”nyt mä olen tääl Helsingis, että mihis tääl kannattais tota noinni yöks mennä”, ja sit hän otti mut avosylin vastaan että tuut hänen luo. Hän asu kans sillon solukämpäs, ja mä nukuin sit ekat pari viikkoo hänen solukämpän lattialla, ja sit siitä alko niinku tää ammattiopiskelu.

Ja sit oikeestaan sen jälkeen tosi nopeesti tutustu Helsingis sit näihin muihin soittajiin, ja alko verkostot kasvamaan. Mä olin kyl itse asias keikkoi tehny jo oikeestaan 11-vuotiaast asti. Et meil oli eka bändi siin samoihin aikoihin, ku mä menin sinne musiikkiopistoon. Se oli semmonen neljähenkinen bändi sillee et siin oli rumpali, basisti, minä ja laulaja, ja me tota noinni, alettiin sit tehä sellast niin sanottuu cover-keikkaa sit aika suht nopeesti. Niit oli aika kivastikin niit keikkoi. Meil oli rumpalin isä oli vähän niinku managerina, ja se hoiti niit keikkoja. Et bändisoitto oli sitte jo aika nuorest asti tullu tutuks.

Ja tota. No siit se sit alko tavallaan niinku kunnolla semmonen ammattimaisempi keikkojen tekeminen, siinä koulun ja opiskelun ohella. Joo ja sitte, oliks sul jotain lisäkysymyksii siihen? Mitään mitä mä voisin tarkentaa, etten mä lähe ihan väärille urille.

No vähän tohon liittyen et kun sanoit jo, et sä oot nuorena alottanu soittamisen, niin mikä sai sut tohon pianon soittoon ja koskettimiin tarttumaan?

No se, en tiiä se varmaan lähti kyl sillee vähä vahingos. Et tota noinni, joulupukki toi ensimmäisen tommosen leikkiurun ja sitten tota korvakuulolta niitä biisei lähti tapailemaan. Ja sit ilmeisesti vanhemmat huomas, että hää alkaa löytää jotain säveliä täältä, ja sitte laitto niille tunneille. Jossain vaihees itse asias yhen sillosen luokkakaverin äiti, se kaveri soitti pianoo kans ja mä sit olin heillä kyläs ja soittelin, niin se sano et tää kaveri pitää saada johonkin hyvään kouluun, ja siit varmaan se musiikkiopistoajatus sit osittain kans lähti. Mut se oli semmonen vahinko kyl vähäsen. Vaikka se on aina sit tosi luonnostaan kyl kiinnostanu tosi paljon, ja ehkä myöskin sillai, että mä oon aika helposti oppinu tai sillai, nii se on sit tottakai ain innostanu sitten jatkamaan.

Ja sit se on myös innostanu huomattavasti jatkamaan, kun niin nuorena oli se bändi, ja me oltiin samanikäsiä suurinpiirtein kaikki, ja sit kaikilla oli vähän semmonen niinku into opiskella lisää ja opetella sitä omaa instrumenttia paremmin ja paremmin, nii siin piti pysyy perässä ja olla niinku ehdottomasti vähintään sit yht hyvä yrittää. Et tavallaan se meiän bändi oli koko ajan, oltiin samalla tasolla ja toinen toisiamme ruokittiin sit siihen. Ja sitten toki teinivuosina oli jo muitaki bändei, bändiviritelmiä, mitkä tavallaan sai kiinnostumaan siit soittamisest viel enempi ja enempi, ja just mikä sai sitten myös tekemään töitä sen instrumentin hallintaa varten.
 
Kuissirock 15.7.2017, Loimaa.
Onks sit mitään semmosta, et josset sä tekis tätä, niin mitä muuta sä tekisit?

Niin. Oon mä tota joskus miettiny. Mut ehkä johtuu just siitä ko se on niin nuoresta asti ollu tää musiikki, ja sitten jo lukioaikanakin mulla vähän kävi sillee, et.. Lukio nyt oli ihan selvä et mä halusin mennä lukioon, mut itse asias siin lukion aikana, ni se alko se musiikki tai se pianonsoiton opiskelu oli jo isommas roolis, ko se lukion käyminen melkein. Tai olikin. Et tavallaan mä jo siin vaihees tajusin, et mä aion jatkaa musiikkiopintoja, ja tavallaan siinähän nyt ei.. No tonne Konsalle vaadittiin et piti olla lukio käytynä, mut siel ei ne muut arvosanat tavallaan vaikuttanu, et mul oli oikeestaan se lukion päämäärä se et mä sain ne kirjotukset hyvin läpi vaan. Et mul ei oo ikinä oikeestaan ollu mitään sellast ees varavaihtoehtoo, et mitä mä lähtisin opiskeleen.

Et tavallaan..no itse asiassa ko mä olin vuoden ollu siel Konsalla, ni mä hain pianonsoitonopettajalinjalle ja pääsinki sinne. Mä kävin niit pedagogisii juttui aika paljon kyl kans siel, mut sit itse asias oikeestaan siin samal ko oli semmost opetushommaa siin opiskelun ohella, ni mä hoksasin et ehkä mä en tykkääkään täst opettamishommast niin paljon. Mua kiinnosti vaan se soittaminen, ja sit ko niit keikkoi vaan riitti ja.. Oon mä tehny nyt viel muutamii vuosii sitten noita jotain sijaisuuksia ja tuurauksia ihan yksittäisii päivii, mut ei ne oo.. Jotenkin se ei ehkä kiinnosta mua niin paljon, mä tykkään enempi soittamisest.

Mikä on sitten soittamisen ohella, missä asioissa oot hyvä tai loistava?

Hmm. No ehkä nyt ko ollaan täst musiikist puhuttu nii kyl mä oon kokenu sillee, et mulle se musiikin opiskelu on ollu tietyl taval aika helppoo. Voisin ajatella, et kyl mul on varmaan tavallaan ollu niinku hyvät lahjat siihen. Että tietenkin eihän niinku pelkil lahjoil, kyllähän se vaatii aina myös aikamoist opiskeluu, tai semmost treenaamist, mut että kyl mä oon varmaan siin sitte luontasesti ollu ihan hyvä. Sit missä muussa mä voisin olla hyvä tai loistava, jos.. Ai tarkotaksä nyt ihan ylipäätään. (Joo, ihan niinku elämää ylipäätään.) No mitkä muut asiat on tärkeitä ni tietenkin ystävät ja läheiset, mitkä on tosi isossa osassa omaa elämää. Tai varmaan niinku monilla on. Niin ainakin mä yritän olla läheisille ihmisille semmonen tyyppi, emmä tiiä oikeen oonko mä hyvä siinä, mut kyl mä ainakin yritän. Kyl mä uskon, et mä oon kaverina varmaan ihan kiva. *naurahdus*

Entäs sit se toinen puoli, et missä on ei-niin-loistava, tai mitkä ois semmosia parantamisen juttuja?

No joo. Hmm. No kyl semmonen asia tulee ekan mieleen, vaikka just tähän vaikka musaanki liittyen, et ko tää tavallaan on tämmönen, et täs pystyy täysin niinku ite määräämään sen tahdin mitä tekee, ja kuin paljon tekee ja kaikki tommoset, ni mä ehkä voisin olla ahkerampi jollain tavalla. Tai sillai et sit ko mä pääsen johonki vaikka tekemisen moodiin, ni esimerkiksi keikoilla mua aina harmittaa ko rundi loppuu, tai sillai, et mä voisin tehä tosi paljon.. Et esimerkiks tämmönen studiotyö, siin menee joku aika et mä pääsen siihen moodiin, et mä pystyn tekee sitä. Siihen moodiin pääseminen ei oo välttämät nii helppoo, ja sit ko siihen pääseminen ei oo helppoo, ni mä vähä niinku oon laiska sit hakeutumaan siihen moodiin. Et sitten kun on jossain semmoses moodis mikä ei oo semmonen musanteko-moodi, ni siit on ehkä vaikee saada ittensä.. Ehkä mä haluaisin olla jollain tavalla reippaampi. Mä en ehkä haluais käyttää sitä laiska-sanaa, mut.. Mukavuudenhaluinen. Mut emmä tiiä onks sekään huono asia. Ehkä mulla vois olla pikkasen parempi itsekuri viel.
 
Montturock 4.6.2017, Tuusula.
Sitte. Mistä asti sä oletkaan ollu virallisesti Happoradion jäsen?

Joo. Ko oikein miettii, ni se oli varmaan sillee että.. 2014 kevääl oli toi Anna Abreu, mä olin sen bändis oisko se ollu kevääseen 2015 asti. Eli kaks vuotta sitte kesällä pojat pyysi et tuu keikoille kans, ja sit itse asias se meniki aikalail ristikkäin se kesä. Mä tein joitain Abreun keikkoja viel ja sit syksyllä.. Se oli itse asias joku syyskuukausi Tavastial, ko pojat virallisesti kosi mua. Siit kyl, vitsi mä en nyt muista sitä päivämäärää, mut oisko se ollu niinku 2015 syksyä. Ne pyys sillo, se oli varmaan se kesärundin päätöskeikka ja siit sit varmaan alko keikkatauko ja levyn tekobreikki ja semmonen mut et.. Joo, varmaan 2015 syksyst. Melkeen vois sanoo näin.

No sit, mitä kaikkee sä oot tehny ennen Happoradiota? Anna Abreun kanssa, katoin et sä oot Arttu Wiskarin kaa tehny..

Joo, Arttu Wiskarin kaa vähän aikaa, mut et tavallaan yks semmonen iso projekti oli sitä ennen Mariska ja Pahat sudet. Se kesti varmaan sitte seittemisen vuotta, eli se päätty 2013 syksyllä ja mitäs siitä sit on suurinpiirtein seittemän vuotta taaksepäin. Sekin on hauska juttu itse asias, miten mä oon Mariskan tavannu. Me tehtiin Haapasalon ja Tykin kanssa, tai he tekivät sellasta Vuoroin vieraissa-kokoelmalevyy, mis oli Leevi and the Leavingsin biisei eri bändien sovituksil, ja Mariskakin esittäis yhden kappaleen siinä. Se oli Poika nimeltä Päivi, ja sitte Hapsu ja Tykki pyys, et voisinks mä tulla jeesaamaan sovitusasioissa.

Ja mä tapasin sillo Mariskan ekaa kertaa, ja sit siit tuliki itse asias aika onnistunu versio. Sit Mariska kerto että hänellä on tämmönen ajatus, et hänel ois tarkotus laittaa iha bändi pystyyn, että oisinks mä ollu kiinnostunu ja mä sanoin et tottakai. Sit siin meni hetki aikaa, ruvettiin sit Mariskan kans miettimään et ketä siihen vois pyytää, ja sit se vähän niinku siihen ympärille kokoontu se Pahat sudet-projekti. Sen kans tehtiinki sit kaks levyy, ja 2012-2013 oli aika sellasii kiireisii vuosii keikkojenki suhteen. Oisko se 2012 tullu toi Kukkurukuu-levy, itse asias tos varmaan on muute..*tarkistaa levystä seinällä*..2012 joo.

Sitä ennen.. No 2000-luvun alussa Anna Erikssonin bändissä. Varmaan 2001 tai 2002, nää vuosiluvut on kyl sit sillei tosi suuntaa antavii, ko mä en oikeen ikinä sillee kunnol.. Mä itse asias joskus yritin tehä CV:tä, oliks se johonki tämmöseen apurahahakemusjuttuun tai ko joskus aina haetaan jotain projektei varten, ni sellasiin vaaditaan jonkun näkönen CV. Nii mä yritin ruveta listailee, ja iha hirvee homma oli ruveta muistelemaan, et hetkinen, että mitä kaikkii ensinnäkin on ollu, ja kuinka kauan, et mä ylipäätään muistan mis kaikis projekteis on ollu mukana. Et semmonen varmaan vois olla jossain tietokoneella. Mut et joo, no muun muassa Anna Eriksson oli sit siihen aikaan, ja sitte..

Sit mä aika paljon tein semmost freelance-juttuu, mikä oli siihen aikaan, ainaki mulle se oli tosi kivaa, se oli myös tosi opettavaist. Et meininki oli se, että joku saatto soittaa vaik muutaman päivän varotusajalla että olis perjantai-lauantai keikat, että pääsetkö. Ja siihen aikaan varsinkin oli todella rohkeutta, ja itsevarmuutta löyty ihan superpaljon, ja otti kaikki keikat vastaan mitä tuli. Et sillon se oli tosi paljon sitä, et otettiin biisei haltuun, koko ajan tuli uusii biisei mitä treenailtiin ja sit mentiin keikalle. Tai ihan sellasiikin keikkoi joskus, et jollakin saatto olla vaan joku nuottikansio messissä, ja sitten suurinpiirtein ko oltiin lavalla ja joku laskee ekaa biisii käyntiin, annetaan nuottikansio ja sit siit suoraan ja, niinku tällast. Ja sitte kaikennäkösii cover-bändei tottakai, laivakeikat on nähty joskus aikoinaan ja.. Sitä se sit oli kyl aika paljon. Joo. Waldo’s people-bändissä soitin, oisko se ollu yhen tai kahen rundin verran, ehkä vuoden puoltoist. Sit XL5:n comeback-rundi oli kans niihin samoihin aikoihin ja.. (Sen mä löysinkin jostain diskografiasta.) Aa, okei. Joo aika laidast laitaan, vois sanoo. Ainakin jossain vaihees sillon vähä nuorempana, nii mä en ollu hirveen genrerajottunu, että kaikki musa kiinnosti. Ja itse asias se oli jossain vaiheessa niinku kiinnostavampaa, että soittaa mahdollisimman paljon eri tyyppien kanssa. Et ei sil ollu merkitystä mitä me soitettiin, vaan ko oli paljo hyvii soittajii ympäril, nii se oli tosi myös kehittävää sillee, että oppi semmoseen niinku, siinä hetkessä reagoimiseen ja sellaseen vuorovaikutukseen. Mikä on tietenki just tommoses bändisoitannassa yks avainjuttuja mun mielestä.

Suisto 3.6.2017, Hämeenlinna.
Mitä kaikkee sun työn kuvaan sit tänä päivänä kuuluu, keikkailun lisäks?

Ehkä keikat on kuitenkin se pääduuni periaattees sinänsä, että ne määrittää ne tietyt kaudet. Et aina sillon ko ollaan ja keikkaillaan, jos on vaik tiivis keikkakesä ni sit vaik jää näitä välipäivii, nii ei välttämät, just niinku sanoin et mul vaatii sen tietynlaisen moodin, ni mä en pysty ihan tost vaa naksauttaa mitään toist moodii päälle, mut et.. Biisien kirjottelemista ja fiilisten miettimistä, tai tommost..

Meil itse asias eilen oli esimerkiks semmonen co-writing-sessio yhen semmosen porukan kans. Elikkä yks semmonen tyyppi oli yhyttänyt mut ja pari muuta tyyppii semmoseen, et kirjotetaan, sävelletään biisi. Meit oli neljä tyyppii, osittain tuntemattomia osittain tuttuja, ja sitten et ”nyt pitäs tehä biisi”. Sit vähä niinku tyhjäst et no mitä vois olla, tietenki se alku on aina jännä, ko jos ei vielä oikeen tunne tyyppejä. Jollain voi olla joku tekstiaihe, mä ite kyl hyvin vähän niinku puutun noihi tekstinkirjotuspuoleen, et enemmän toi sävellyspuoli sitte. Ja sitte lähetään tekee jonku näköst biisiaihioo, ja sit se lähtiki syntymään. Saatii sit jonku näkönen raakile siit tehtyä, ja sit sitä lähetään jalostamaan.

Toki kyl mä sanoisin, et tää työ mul vähän et mitä muuta työtä, ni mul varmaan se työ ja vapaa-aika aika paljon sekottuu. Et tääl studiolla oleminen ja tekeminen, et voiks sitä sanoo työks jos mä täällä värkkäilen jotain omii juttuja ja tsekkaan uusii soundei, tai opettelen jotain laitteita. Tai tottakai soittaminen jo sinänsä, mut et ko mä en ehkä aattele sitä työnä. Onhan se koko ajan semmost itsensä kehittämist kuitenki siin omal alallaan, että vaiks kukaan ei ole kellokortilla eikä laiteta tuntei ylös, eikä kukaa tuu antaa tilipussii siitä, et tääl treenaa.. Mut tää on vähän semmonen, et sitä työtä kyl riittää varmaan niin kauan ko jatkaa täl alalla, pitää kuitenki vähintään pitää soittotaitoo yllä ja plus vähän myös ehkä opiskella. Koko ajan tekniikka ja teknologia kehittyy, ni pitää pysyy myös siin perässä.

Itse asias nyt täs keväällä oli myös semmonen juttu tonne Turun konservatorioon. Mä olin semmoses lautakunnas mikä näit jotka Turun konsalta valmistuu..siel on itse asiassa rumpaleit, kitaristei, tais olla pianistei, mut siis niinku kaikkii bändi-instrumenttei ja laulajii..ni olin semmoses raadissa mikä anto arvosanoi, et mä olin niinku työelämän edustajana. Et vaikka mä en oo siel koulussa opettajana, ni mä olin silti sellases raadis ja sit niille piti antaa palautetta siitä heidän tekemästään työstä. Ja jotain tollasii. Se oli itse asias ihan kiva juttu, se oli semmonen viikon, reilu mittanen projekti ja semmosii voi olla et on tulevaisuudessakin luvassa.
 
Montturock 4.6.2017, Tuusula.
Tossa sä sanoitkin, että työ ja vapaa-aika sekottuu, ni koeksä että tää on tosiaan työ, vai onks tää enemmän niinku elämäntapa?

Ehottomasti. Mä oon joskus miettiny, että mähän en oo tehny päivääkään töitä. Tai sillee, et mä oon tehny vissiin 17-vuotiaana kaks viikkoo kesätöitä Rauman satamassa. Et sen mä laskisin, et sillo mä oon ollu kaks viikkoo töissä, mut muuten mä en oo..mä en ikinä oikeesti, esimerkiks keikoille lähteminen, nii ei se tunnu työltä. Se on vaan niinku, se on ihan täysin elämäntapa kyl. Tai vaik joskus leikkisästi sanotaanki jostain jonku pitkän reissun jälkeen, että nyt tää kyl tuntuu työltä, ko pitää matkustaa. Et se, kyl se on ehdottomasti elämäntapa niinku säki sanoit.

Mitkä on sitte ollu sun elämän varrella sellasia tärkeimpiä oppeja? Joko just työn saralla, tai sitte siviilissä aatellen.

No, työssä ensinnäkin nyt varmaan on semmosii, et kui tarkkaan haluaa nyt määritellä, ylipäätänsä ollu hyvä just et on ollu aika rohkee menemään joka tilanteeseen, ja tavallaan et kyl niist sit selviää, ja se on ollu hyvä. Öö, jos jotenkin tarkemmin, et mitkä asiat on niinku tärkeitä vaikka musiikissa tai bändisoittamises, nii just tavallaan se vastaanottavaisuus ja sitte semmonen niinku, et jos joku tarjoo jotain, jos ajatellaan semmonen tilanne, että et soitellaan vaikka jossain, vaikka otetaan jami-tilanne. Et kaikille joku vähän vieras biisi, ja sit siel vähä semmost improvisaatio-meininkii, että joku tarjoo jotain ideaa sieltä, tai soittaa jotain.. Et kuulee sen, ja sitte ottaa sen vastaan sillei et ei ikäänku tyrmää niitä ideoita, ja sitte voi vastaavasti lähtee siihen mukaan tai jatkaa sitä jollain tavalla. Menee vähän jo pikkutarkaks tommonen, mut..

Oppeja, mitä elämäs vois olla.. Vois olla varmaan se, että semmonen tunteella meneminen. Tai sillee et kuuntelee enemmänki sitä et miltä tuntuu ja luottaa siihen, että se on oikea vaihtoehto ylipäätään kaikessa, vähän niinku kaikis asioissa. Sydämen kuunteleminen.

Mihin oot menossa seuraavaksi?

Mä varmaan yritän pysyä samalla kurssilla. Tää on ollu ihan hyvä suunta ja nyt ainakin toivon, että suunta olis suurinpiirtein sama. Vaikka mutkia saa tulla, mut että kompassi näyttää, tai et mennään samaan suuntaan siit niinku karkeesti ainaki. Sinne suuntaan menossa, mikä tuntuu luontevalta mennä.


Kuissirock 15.7.2017, Loimaa.
Mitä teet silloin, kun sulla on aikaa? Ilmeisesti vietät aika paljon aikaa tääl studiolla touhuten ja..

No kyl joo, mut kyl mä vietän myös paljon aikaa läheisten kanssa. Että kuten sanottu ni ystävät on tärkeitä, ja kaikki lähellä olevat ihmiset. Et kyl mä haluan heidän kans viettää kans mahollisimman paljon aikaa. Ei mul oikeestaan mitään muuta sellast. (Mikäs tää purjehtimisjuttu?) No joo itse asias se oli vähän semmonen spessu-tapaus. Se oli yhen kaverin purjevene, et ei ollu valitettavasti oma vene. Mut meri on kyl itse asias todella iso, tärkee elementti itelle. Joskus ennen ko mä tuun tänne, ni mä saatan ajella vaikka tonne jonneki etelärantaan tai Hernesaaren rantaan. Mä saatan mennä moneks tunniks sinne merelle fiilisteleen vaan, et siit tulee semmonen niinku hyvä fiilis, ja se on myös kyl semmonen inspiroiva paikka toisaalta myös. Et jos on semmonen olo, että nyt pitäs saada luotua jotain, ni se voi olla semmonen startti, että mä lähen sieltä niinku jotenkin vähä tyhjentää ajatuksia kaikest muust, tai voi lähtee miettimään jotain juttui, jos jotain ajatuksia alkais herätä. Et meri on kyl sinänsä tärkee. Ehkä se johtuu siitä just ko on kotosin merenrantakaupungist.
 
Mitä unelmia sulla on?

Unelmia.. Tarkottaaks unelmat sellasii, määritellääks unelma että ne on niinku tarkotettu toteutuvaks, vai ei. (Joko tai.) No ehkä ne on voinu vähän muuttuakin sillai osittain. Mul oli joskus haaveena, tai unelmana ehkä, tai varmaan jokasella mä uskosin et soittajalla, nuorella, on että pääsis soittaa omaa musaa ympäri maailmaa jonneki isoille lavoille, Ja kyl se kulki tosi pitkään mukana, mut sit ehkä nyt tällee näin vähä vanhempana, no ehkä tulos on se et se ei ehkä ikinä toteutunu, mut en mä tiiä oonks mä silti jääny mistään paitsi. Et kyl mä oon niinku kokenu, että mä oon saanu niin tästä aika paljosta, mitä mä oon halunnuki.

Ja oon mä itse asias muutamii tommosii ulkomaan keikkoi, se oli Kärtsy Hatakka, sen kanssa pari semmost minirundii Euroopassa. Mm..arviolta kuus, seittemän vuotta sitten. Et siin vähä pääsi kokeilee sitä kansainvälistä meininkii. Mut et se on ollu jollain tavalla ain mukana, ja ehkä se saa edelleenki olla. Et ei sen tarvii olla mikään järjetön, tai et niitä voi olla niinku myös semmosii realistisii. Kyl se ylipäätään se keikkailu pienessäkin klubissa, se on niinku sellanen pienen unelman täyttymys aina. Jos on, ko on hyvä yleisö, ja jengi tykkää, nii kyl se on semmonen, tavallaan aina pikku palanen sitä unelmaa. Sitä isoa unelmaa.

Sit ehkä elämässä, noin niinku muuten musiikin ulkopuolel.. Varmaan on unelmii jostain perheeseen liittyvistä asioista ja sellasesta. Unelmii niinku onnellisist eläkepäivist oman rakkaan kanssa, ja kai siihen liittyy ehkä varmaan jotain tämmöst niinku suvunjatkamisjuttua, ja niitä sellasii. Ne on varmaan semmosii aika luonnollisii, tai sellasii. Mä sanoisin niit unelmiks, vaikka ne voi toteutuakin, mut ne on niin isoi ja hienoi, tärkeit juttui.
 
Wanaja Festival 8.7.2017, Hämeenlinna.
 Sitten näitä oikeen syvällisiä. Mikä on sun elämäntehtävä, tai lahja maailmalle?

*naurua* Joo tää on, tää on ihan simppeli. Mikä mun elämäntehtävä maailmalle, mikä se oli.. (Elämäntehtävä, tai lahja maailmalle..) Hmm.. No ehkä se on sitten niinku jakaa jotain hyvää muille, läheisille tai vaikka koko maailmalle. Läheisille ihan vaan olemalla läsnä ja hyvä, ja ystävä tai puoliso tai mitä tahansa, ja sit ehkä musiikin kautta, et jos siitä välittyis sillee jotain riemua tai hyvänolon tunnetta. Tai voi se olla mitä tahansa, ehkä tunnetta ylipäätään. Emmä nyt sit taas sitte, mikään niinku, tunteiden tavallaan sellanen lähettiläs, mut että.. Tarkotan et se voi olla, vaik se ois tosi pientäki se, nii.. Se on varmaan sitte se. Emmä osaa sanoo oikeen, on aika tosi vaikee kysymys. *naurahdus*

Minkä elämänohjeen antaisit nuoremmalle sinälle? Vai antaisitko?

Hmm. En mä kyl antas mitään ohjetta, koska mä en haluais et mikään asia olis menny toisin. Tai et jos mä aattelen sen sillee, et mä menisin nyt menneisyyteen ja antasin jonku ohjeen, ja joku asia meniski toisella tavalla..et joku ohje vois muuttaa omaa suuntaa. Mä en ehkä.. Vois sanoo, et jos menis ja vaik aattelis et pääsis sinne sanomaan, että luotat vaan ittees, ja oot rohkea ja kuuntele sydäntäs, ni vaikuttasko se. Emmä tiiä, emmä ehkä sitä vahvistusta sillonkaan, tai ko kaikki on menny kuitenki hyvin, niin en mä haluais et mä oisin muuttanu mitenkään.. Et mun vanhempi minä tulis sanomaan mitään muutakaan. *naurahdus* En varmaan sanois mitään sen kummempaa ohjetta, muuta ko että olet oikeilla jäljillä. *naurahdus* Voisin kertoa sellasen viestin.

Entäs millasen elämänohjeen vanha sinä antais tämänhetkiselle sinälle?

Vanha, minä vanhana..ootas. … Jaa-a, mitäköhän se vois sanoo.. … Emmä uskalla miettii, et sitte voi kuulostaa vähä siltä että jos vanha minä sanois jotain, ni sitte jo itte kuvittelis, että on menossa johonkin suuntaan, vähän eri suuntaan, et pitäs jotain korjata. Ja itse asias loppujen lopuks, en mä kyl, vaikka mä tos sanoinki, nii en mä haluu ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä pienempinä etappeina kerrallaan. *naurahdus*
 
Studiolla.
Sit elämää ylipäätään taas aatellen, mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä?

No paljon. (Se oli kattava vastaus.) *naurua* Nii, kyl mä koen olevani tosi onnellinen ja.. Emmä, mitä hyvää ja kaunista.. Niin, täl hetkel ainaki tuntuu, että monet asiat on niin mallillaan, tai sillei kivasti, että varmaan myös tuntee semmost tietynlaist kiitollisuuttaki asioihin, ja sit semmost tietynlaist levollisuutta.

Sitten loppuun, että haluatko sä kysyä multa jotain?

Hmm. No tota, kerro sun suhteesta musiikkiin, ja miten se on vaik lähteny, ja miten sä koet musiikin, tai mitä musiikki merkitsee sulle?

Lähteny, no lapsesta asti siis kuunnellu erilaist musiikkia.. Ja tota, mä sain ekan cd-soittimen ku mä olin kuudennella luokalla, sillo vast kunnolla rupes tämmöst poppimusiikkii ja tämmöstä kuuntelee. (Joo.) Sitte..no yläasteel rupes käymään sitte tämmösil ilmaiskeikoilla mitä oli eri tapahtumissa ja tavallaan sitä kautta ko sitä omaa itteeki alko hakemaan, nii mä kuuntelin enimmäkseen suomiräppii sillon, pukeuduinki siihen mukaan ja tällee näin (Joo.), et tosi vahvasti meni siihen genreen mukaan, ja..

Sitte aikusena niinku enemmän tullu erilaista ja tällee, et mä käyn aina joskus keikoilla ja festareilla, ja sitte yleensä aina välillä innostuu jostain tietystä, niinku nyt just tääki, et teiän keikoillaki oon käyny aikasemminki (Joo.), mut tavallaan nyt tuli jotenkin semmonen ko käytii siel Tavastian keikal niinku semmonen että hei nyt mä haluun, et tuli semmonen niinku palo tavallaan siihen. (Okei, joo.) Et toisaalta tuntuu, et vaik se saattaa vaihtuuki sit aina se kohde tavallaan, mut nyt niinku teidän lauluista ja lyriikoista jotenkin tällä hetkellä tuntuu, et saa ammennettua paljon. Ja ne tuntuu nyt sopivan omaan elämään. (Nii just.) Et se on semmosta niinku, voimaannuttavaa ja energiaa arkeen. Latautumista.

Joo. Onks sul ikinä ollu mitään, ooksä harrastanu millään tavalla, ooksä soittanu mitään, laulanu, tai..?

No mul on ollu lapsena kahet semmoset, toinen oli oikeestaan aika hyväkin, kunnolliset semmoset pikkukiipparit (Joo, joo.), kitara mul on itellä, mut oon soittanu koskaha lie viimeks. *naurahdus*, Ja tota, meil yläasteel oli ajatus jostain bändiviritelmästäki, et siinä mä koitin soittaa rumpuja, mut sit se kans hautautu vaan jonneki.

Mut et sul on aika paljoki tollast, et ei pelkästään niinku kuuntelija. (Joo ei.) Kuuntelijana, vaikka ei sil oo mitään sinänsä merkitystä, et on kuitenki niin paljon ihmisii ketkä vaa kuuntelee, et ilman niinku mitään. Sehän on nii fiilisjuttu tavallaan, et mitä se kullekin, kenellekin, mitä kukin ikin siitä saa.

Joo näinpä. Mutta nyt mennään kuuntelijan roolissa, fiilistelijänä.
 
Jyväskylän keikan jälkeen 30.6.2017.
Isot kiitokset, Klaus. Nähdään!