14.9.2016

Jättimäistä menoa..

Nyt jännittää, on meinaan ensimmäinen kerta kun mitään tällaista kirjoitan. Mutta eiköhän se tästä, katsotaan. Tarkoituksena nyt siis kirjoittaa arviota Helsingin Kaupunginteatterin (myöhemmin HKT) mahtavasta Jättimusikaalista, Shrekistä.


Jos jollekulle on Shrek vähän vieraampi, niin jutun juonihan on tämä: Shrek on ruma, vihreä ja haiseva jätti, joka asuu yksin suollansa..jonka on jo lapsena etsinyt. Eräänä päivänä suon rauha häiriintyy, kun valtakunnan hallitsija Farquaad lähettää kaikki "friikit", siis satuolennot, sinne asumaan. Shrek ei tästä tykkää, ja saadakseen suonsa takaisin hän joutuu pelastamaan prinsessa Fionan. Matkalla hän on jo tutustunut Aasiin, ja yhdessä he tälle seikkailulle lähtevätkin. Yksi asia johtaa toiseen, ja toinen kolmanteen. Pieni lainaus HKT:lta: "Juonen käänteitä enempää paljastamatta kaikilla oikeilla saduilla on onnellinen loppu. Niin Shrekilläkin". Shrek on kertomus erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, suurista tunteista ja siitä, että ei muiden mielipiteillä ole väliä. Olet kuka olet, ja hyvä juuri sellaisena. Sinua rakastetaan kyllä

Lyhyesti tähän väliin, itseeni, musikaaleihin ja Shrekiin liittyen. Musikaaleja olen rakastanut jo useamman vuoden, kasvanut niihin vähitellen. Ja Shrek, no se on ollut hauska ilmestymisestään saakka. Eli kun tuli tieto siitä että nämä kaksi yhdistyvät, olin varma että lopputuloskin on hauska. Ja niinhän se olikin. Hauska, iloinen, hetkittäin jopa jännittävä. Ennen kaikkea onnistunut. Kävin siis lauantaina 10.9.16 katsomassa molempien miehitysten näytökset. Tuolloin ajatus oli, siis ennen esityksiä, että "kiva päästä kerran näkemään molemmat" (keväällä kun Vampyyrien tansseissa tuli nähtyä saman miehityksen näytös kahteen kertaan). Vaan jo ennen toista esitystä tiesin, että ei tämä voi tähän jäädä, pakko saada lisää. Onneksi on pitkä syksy aikaa.

Jo toisen esityksen aikana täytyi hieman jammailla musiikin tahdissa, vaikka samalla pitikin katsella ja kuunnella tarkkaan, miten toinen poppoo vetää roolinsa. Loppupäätelmä: kumpainenkin miehitys tietää mitä tekee. Sekä pääroolien vetäjät, että "taustalaulajat/-tanssijat". Vaan eipä tässä pahemmin taida kukaan taustalle jäädä, koska pohjatyökin on erinomaisesti tehty. Roolivaatteet, lavasteet, musiikki, valot..ohjaus. Kaikkea näitä on ylistetty ja niin ylistän minäkin. Tunnelma vei mukanaan, ja uskon että tästä esityksestä löytyy jokaiselle katsojalle jotakin. Niin lapsille kuin aikuisille. Ihan pienille lapsillehan HKT ei Shrekiä suosittelekaan, vaan kouluikäisestä ylöspäin. Olen aika samoilla linjoilla. En ehkä niiden jännittävien juonenkäänteiden takia, vaan esityksen kesto saattaa olla pienemmille liikaa. Itsestähän tuntui, että meno loppui ihan kesken, vaikka tarinasta tiesikin että lopussa ollaan.


Sitten hieman niistä roolisuorituksista. Syy miksi halusi nähdä molemmat heti samalla kertaa oli juurikin se mielenkiinto siihen, että millaisen eron näyttelijät hahmoihinsa tuovat. Paremmuusjärjestykseen en voi ketään laittaa, koska jokaisella on ne omat piirteensä hahmossa, jotka kuitenkin toimivat. Täysin. Shrekiähän (aikuista) esittävät Jon-Jon Geitel/Petrus Kähkönen, ja omasta mielestäni Jon-Jonin Shrek tuntui herkemmältä ja helpommin lähestyttävältä, kun taas Petruksen esittämänä Shrekissä oli sellaista karheutta mukana heti alussa. Esiintyjien äänetkin tekevät tässä oman osansa, molempia oli silti nautinto kuunnella. Fionana (aikuisena siis) nähdään Laura Alajääski/Anna-Maija Tuokko, ja ai että. Sen sortin prinsessa, että minäkin tykkään. Kumpikin tuo hahmoon loistavaa särmää, ja ennen kaikkea asennetta. Sellaista asennetta, että "tässähän ei miehille kakkoseksi jäädä"! Hallitsija Farquaadina nähdään Kari Arffman/Antti Timonen, ja kummastakin löytyy sisäinen ilkeä pieni mies. ? Heidän roolinsa esittäminen ei varmasti ole helpoimmasta päästä (käykää katsomassa esitys, niin selviää miksi), mutta kumpikin täyttää roolihahmonsa saappaat hyvin. Ja sitten se itselleni kaikista samaistuttavin hahmo, Aasi. Matti Leino Aasina on jotain todella hienoa. Upeaa, mahtavaa. Ihastuttava ja hauska. Suu käy kuin papupadalla, mutta hahmo ei tunnu tekemällä tehdyltä, vaan Leino vetää roolin todella luonnollisesti. Ja osaa myös laulaa. Kuten myös Raili Raitala, joka vetää Lohikäärmeen roolin. Se ääni. Ja täytynee mainita lyhyesti myös, että Lohikäärmeen toteutus oli jotain, mikä herätti ensimmäisenä ajatuksen "Wau!" Se yhdistelmä, mikä esityksen myötä oli, toimi. Ja voih, sitä Isoa Pahaa Sutta, jota esittää Unto Nuora. Vai sittenkin väärinymmärrettyä ja sympaattista? Hahmo on humoristinen, mutta samalla myös ajankohtainen.

Tässä nyt hieman mielipiteitä joistakin roolituksista, kaikista voisi kirjoittaa jotain, mutta vaikkei kaikkia nimeltä mainitsekaan niin jo aiemmin todetusti, ketään ei oikein voi jättää taustalle. Lapsi-Shrekin ja lapsi-/teini-Fionan rooleissa on myös hienot esiintyjät, ja kun lava vilisee täynnä monenmoisia satuhahmoja (muutamia mainitakseni: Peter Pan, Pinokkio, Ruma Ankanpoikanen, Titteli-veljekset Tyy ja Tom, ja niin edelleen..monia, monia tuttuja hahmoja), se näyttää hienolta. Ja ennen kaikkea tuntuu. Kuin olisi itsekin lapsi jälleen, ja olisi itse mukana sadussa.

Se tunne onkin itsellä tässä se, mikä herättää halun nähdä tämä vielä kerran..ja toisen..ehkä kolmannenkin. Tai siis kun jo kaksi kertaa nähnyt, niin luvuthan ovat isommat. Stressaavan syksyn keskellä tämä "pääseminen sadun keskelle" on voimaannuttavaa, ja tieto siitä että silloin ja silloin pääsee taas seuraavan kerran, auttaa jaksamaan eteenpäin. En voi muuta kuin suositella kyseistä musikaalia suurella sydämellä. Ja vaikka vähän epäilyttäisikin, että mitähän tämä nyt on, niin kannattaa antaa mahdollisuus. Sillä välin, voitte osallistua tähän: #auringonkukkahaaste ..kiitos ystävälleni kuvasta. Ja kyllä, auringonkukkasetkin liittyvät Shrekiin vahvasti.


Alkuperäinen teksti 14.9., pieni lisäys 20.10.: Sain HKT:ltä ilmaiset liput myöhempään näytökseen. Kiitos.

15.8.2016

Kelpaat kelle vaan..

Noniin, jatketaas sitte vähä eilisen aiheen parissa. Tai ei niinkään kiusaamisesta nyh vaan siitä, mitä se voi yksilölle myöhemmin aiheuttaa. Eikä pelkästään kiusaaminen, vaan muut elämänkokemukset myös. Tosin, nyh tuntuu siltä että tää kirjotus tulee aaltoilemaan asiasta toiseen..katsotaan!

Miten mä eilen kirjotinkaan.."Haluan nyh vähän kertoa omista ajatuksistani ja tuntemuksistani kyseisestä asiasta. Itsehän tässä vielä elän ja hengitän, ja ilmeisestikin vaikutan päällepäin oikein hyvinvoivalta ja terveen itsetunnon omaavalta yksilöltä, vaan pinnan alla on toisin. Ei ehkä aina, mutta välillä. Hetkittäin se haukuttu ja tönittykin koululais-Satu nostaa päätään." Joo. Tää lausahdus nyt siitä johtuen, että vaikka mustakaan ei ehkä päällepäin uskois, niin välillä oon todella, todella epävarma itsestäni. Johtuen ympäröivistä tekijöistä.

Viimeks viime viikolla ko kävin kaupassa oli kaupan ovilla pieni ryhmä jotain amis-poikia. Kävelin siitä ohi, ja hetken päästä kuulin naureskelua ja hörähtelyä. Huomasin kyl et heil oli kännykät kädessä ja oletan että jollekin sieltä löytyneelle jutulle naureskelivat, mutta se sellainen tietynlainen naureskeluääni on vaan iskeytynyt syvälle alitajuntaan tarkoittamaan jotain ei-niin-mukavaa. Heti tuli tunne että "mitäs mulla oikeen on päällä, miltä näytän, onko jotain ylimäärästä jossain, jne" Siis oletus että mussa on jotain vikana ja nauru johtuis meikäläisestä. Jännää, eikö? Satu 28-wee menee melkein paniikkiin amisten hörähtelystä. Tuleepa näitä hetkiä joskus esimerkiks koulussakin, ja silloin ensireaktion jälkeen miettii et "näytinköhä mä kuinka säikähtäneeltä"..hölmöä, hölmöä. Ja kaikki tämä tällainen alkureagointi on jäänyt siitä, että on haukuttu ja nimitelty milloin mistäkin syystä. Vaatteista, vartalosta, laseista, hiuksista..varmaan ihan kaikesta mahdollisesta, mistä vaan voi.

Seuraava ajatus oli kyllä "entäs sitten, naurakoot, mä oon mä ja hyvä olenkin". Että mun ei todellakaan tarvii välittää siitä mitä melkein mua puolta nuoremmat meikästä aattelee. Tai no olispa ne olleet minkä ikäsiä tahansa, mun ei tarvii välittää siitä. Enkä mä yleensä välitäkään, mut joskus tulee näitä heikkoja hetkiä. Tai no ei heikkoja hetkiä, vaan inhimillisiä hetkiä. Ei aina voi olla supervahva ja kestävä. Sitä paitsi, on vahvuutta osata tunnistaa ja tunnustaa heikot kohtansa.

On kyllä yks asia, mistä joskus männävuosina otin itteeni useamman kerran ja joskus vänkäsin oikein kunnollakin. Se, että ventovieraat rupeaa väittelee mun kanssa mun seksuaalisesta suuntautumisesta. Joo, siitä 15-kesäsestä asti mua on sanottu milloin lesboks, milloin transsukupuoliseksi. Vähä seurasta ja habituksesta riippuen. Mutta ei, en oo näistä kumpaakaan. Enkä sano että "vaikka näyttäisinkin siltä", koska ulkoisen olemuksen perusteella ei pitäis luokitella ketään. Tosin, nää kenen kanssa oon asiasta eniten vääntäny on ollukin keski-ikäsiä miehiä..ilmeisesti on alkanu ottaa pattiin etten ookaan lämmenny heijän jutuilleen, ja sitten tottakai onkin automaattisesti tyttöihin päin kallellaan. Hek. Nyh ei kyl hetkeen asiasta mitään kuullu, mutta toisaalta..musta on hetkittäin kiva hämmentääkin ihmisiä, joten enhän mä tiedä mitä tuntemattomat luulee mun olevan.

Vuonna 2008 (IRC-galleriasta löytyneen muistiinpanon mukaan) oon tehny Transtukipisteen "Testaa sukupuolesi-testin", jonka tulos sanoi silloin seuraavaa: "Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali, SINÄ OLET ANDROGYYNI.

Kuvauksesi:
Sinussa on melko paljon sekä feminiinistä naista että maskuliinista miestä. Olet sukupuolisesti hyvin harmoninen. Mieheytesi ja naiseutesi ovat tasapainossa keskenään, eikä kumpikaan puolesi hallitse persoonaasi toisen kustannuksella.
Olet sukupuolishoppailija! Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon, sukupuoliroolit ja odotukset kriittisestikin. Et juurikaan välitä näihin odotuksiin vastaamisesta, vaan käyttäydyt melko sukupuolivapaasti. Olet sukupuolen suhteen melko itsevarma. Sinusta on luontevaa toteuttaa itseäsi sekä miehisten että naisellisten puoliesi kautta.
Tulet hyvin toimeen miesten, naisten ja sukupuolineutraalienkin kanssa, koska et itsekään ole niin kaukana näistä muista sukupuoliryhmistä.

Naisellisuuspisteesi: 4
Miehekkyyspisteesi: 8"
..tätä termiä käytinkin aika pitkään itsestäni. Nykyään tykkään käyttää termiä "genderfluid", Setan termejä käyttäen "muunsukupuolisuus" tai "sukupuolijoustava". Aikalailla samaa tarkottava, mitä tuo ylläoleva kuvauskin. Ja näähän ei mitenkään määrittele sitä minkä sortin seksuaalista vetovoimaa tunnen ja ketä kohtaan, vaan nää kertoo siitä miten itseni koen ja miten haluan olla. Oispa tällaiset termit olleet tutut jo nuorempana, ois ehkä voinu oleminen olla helpompaa. Mene ja tiedä.

Mutta tosiaan, omasta suuntautumisesta on saanu joskus vääntää..useimmiten siis baareissa, humalaisten kanssa. Joo, turhaahan se mutta minkäs teet. Aasinsilta tästä siihen, että joinain vuosina meni aika lujaa (ei siitä sen enempää, että kuinka lujaa)..jälkikäteen saanu kuulla että yks jos sun toinen ystävä-kaveri-tuttu ollu vähä jopa huolissaankin silloin. Eipä sitä ihe sillon niin osannu aatellu, muuta ko nyh jälkikäteen että mistä on voinu johtua. Nyh ko asiaa aattelen, tunnen joskus jopa pahoinvointia siitä, millanen oon ollut..mutta menneille ei mitään mahda, joten mitä sitä turhia märehtimään. Jonkun mielestä tää nyh saattaa olla niin kliseinen selitys ko olla ja voi, mutta uskon että osittain ainakin paikkansa pitävä minunkin kohdalla. Tarkoitan siis hyväksynnän hakemista, hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Siitä että kelpaa _edes_ jollekin. Niin-väärä-tapa-ajatella.

Luinkin tässä pari päivää sitten yhtä lehteä, jossa luki seuraavaa: "Ruoka, vaatteet, laukut, alkoholi, huumeet, shoppailu, vaihtuvat miessuhteet tai kauneusleikkaukset voivat olla aikuisen (tyttären) yrityksiä paikata tunnetta oman ruumiinsa kelpaamattomuudesta." Ihan tuli sellanen olo että "niin, mitkäs kaikki noista onkaan joskus esiintyny omassa elämässä". Vaikka mulla lähtökohtasesti on ollu ihan hyvät eväät elämään, mutta kaikkien asioiden summa on silti saattanut olla joskus liikaa..enkä ole tosiaan aina osannut arvostaa itseäni sillä lailla, miten nyt arvostan.

Enhän mä nyh ihan aina vieläkään ole tyytyväinen itseeni, mutta suuremmilta osin. Kehollisesta itsetunnosta oonkin aikanaan kirjotellut vanhassa blogissa (se teksti löytyy nyh tuolta "rinnakkaisblogista"). Tällä hetkellä kroppa ei taas näytä eikä tunnu siltä miltä haluaisin, mutta tiedän että pystyn itse asialle jotain tekemään..kunhan vain tekisin, heh. Henkinen/psyykkinen/sosiaalinen puoli sitten..noh, sanotaan asia nyt vaikka näin, että tiettyjen asioiden suhteen teen töitä itseni kanssa. Joskus melkein päivittäin. Välillä onnistuu, välillä ei.

Ja vaikka mun ei tarvitse enää ajatella sitäkään ettenkö kelpais kellekään, -tiedän että kelpaan-, niin monen kohdalla asia on varmasti toisin. Miettikää asioita. Miettikää mitä toisillenne sanotte. Olkaa ihmisiä ihmiselle. Aina. Ja sinä. Sinä kelpaat kelle vaan. (Ja minä. Minä jatkan taas lähipäivinä, koska en vieläkään saanut kaikkea sanottua ilman, että teksti venyis aivan tuhottoman pitkäksi. Vähän kerrallaan ja useammin, niin pysyis aktiivisempanakin.)

14.8.2016

#viimeinenkiusaus

Heissansaa..johan tässä taas vierähtikin useampi kuukaus, etten saanu tänne mitään aikaseks. Pari aihetta tuossa kesän mittaan kyl kävi mielessä, mutta sitte ko ei istunu alas kirjuuttaan, niin jäi sit tekemäti kokonaan. (Tähän tekstiin kuvat löytyivät Papunetin kuvapankista. Hieno keksintö.)

  

Vaan nytpä on aihetta, ja ajankohtaistakin. Tai no, tää aihe on kyl ajankohtainen AINA..vaikka siitä näin syksyisin tahdotaankin enemmän muistutella, muun muassa mediassa. Omassa päässä nyt muutaman päivän tätä pyöritellyt, mutta yks tän päivän uutinen sai nyh kirjottaan. Siitä sai taas huomata, miten kamalat vaikutukset koulukiusaamisella voi olla.

Haluan nyh vähän kertoa omista ajatuksistani ja tuntemuksistani kyseisestä asiasta. Itsehän tässä vielä elän ja hengitän, ja ilmeisestikin vaikutan päällepäin oikein hyvinvoivalta ja terveen itsetunnon omaavalta yksilöltä, vaan pinnan alla on toisin. Ei ehkä aina, mutta välillä. Hetkittäin se haukuttu ja tönittykin koululais-Satu nostaa päätään. Ekalta luokalta kasiluokkaan asti tais kiusaaminen kestää, kiusaajat vaan välillä vaihteli. Enimmäkseen se oli henkistä kiusaamista, mutta joskus myös fyysistäkin.

Tietyt hetket ja jutut on painunu mieleen ja syvälle. Tokalla luokalla aloin kuuntelemaan Dingoa, ja käyttämään nahkarotsia. Kyllä, Satu 8-wee kulki reteenä nahkarotsi päällä. Noh, siihen yhdistettynä pyöreä ulkomuoto niin johan se riitti. "Nahkatakkinen virtahepo" oli silloin yleisin nimike, joka muuttui "Nahkatakkiseksi karate-virtahevoksi" sen jälkeen ko koitin voimalla pärjätä mua haukkuneille pojille..silloin ei oma sanan säilä vielä ollut kehittyny, että ois pärjänny. Mulla oli kouluun kaks reittiä, tätä tapahtu reitin 1 varrella, pari ikätoveria kulki samaan suuntaan..lähikerrostalon edessä muistan pätkineeni jätkiä. Kaikkea sitä. Mut ei siinä, pappa mulle sillon jo sano että "kukin saa olla millanen haluaa", en mä sitä nahkarotsin käyttöä lopettanu ko vasta sitten ko se ei enää mahtunut mulle.



Sitte millähä luokal tää tapahtu..oisko nelosel tai vitosel, reitin 2 varrella. Yks ikätoveri ja kouluun tullu uus poika kulkivat samaa kautta, ja tää uus poikapa oli sit urheilijapoikii, ja vahva. Harvinaista, mutta myös pidempi ko mää joka olin luokan toisiks pisin tyttö sillon. No, hepä sitten yhdisti voimansa ja vahvin muistikuva on siitä kerrasta ko he talviaikaan pistivät kepin mun repun kantohihnan välistä ja riepottelivat meikää pitkin jalkakäytävää ja ojan piennarta. Onneks eivät olleet mun luokalla, niin ei aina kulkeneet samaan aikaan.

Ala-asteel kaikenmoiset eläinnimityksetkin tuli kyl tutuks, ja esimerkiks jos olin kipeenä, oli pulpetin sisältö sotkettu täysin. Tietenkin hyvä koulumenestys oli yks asia, mistä sai kuulla. "Läski hikari" jne. Silmälaseil varustettu, tottakai. Ai että, kaikki asiat kohdallaan kiusaamista varten. Eiku siis mitä?


Jotain vielä yläasteesta..noh, seiskalla itteä isommat kiusas jonkin verran. Mähän en ollu mitenkään "nätti tyttö" ja sit menin ihastuu yhtä vuotta vanhempaan poikaan. Ai hurja! Siitähän sitä sanomista riitti, ja pitkään. Sitten löysin suomirapin ihanan maailman, ja sen mukaiset vaatteet. No eihän sekään ollu kellekään hyvä. Paitsi mulle. Oon monasti näin jälkikäteen todennu, että ne isot ja löysät vaatteet tarjos mulle hyvän suojan silloin.

Vähitellen kiusaaminen hiipu, enkä muista et ysillä tosiaan ois enää pahemmin ollu mitään. Me oltiin koulun "isoimmat ja viksuimmat". Plus mähän muutuin riparikesän aikana aikalailla. Sisäisesti ja ulkoisesti. Puoleen väliin ollu tukka sai lähteä, ja otin alahuuleen lävärin syksyn ekalla kouluviikolla. Meikkaaminen lisäänty, ja selkään ilmesty pitkästä aikaa pitkää nahkatakki. Ulkoinen habitus alkoi saada hyväksyntää, joka on teinille todella, todella merkitsevää. Ja ripari antoi mulle tosi isot eväät elämään, joiden voimalla jaksoi eteenpäin. Jaksaa tänäkin päivänä.


Enkä mä ollut yksin kiusattu, meitä oli useampi. Valitettavasti. Mutta oliko sekin sitten tekijä, joka auttoi jaksamaan? En osaa sanoa. Enkä ole muiden kanssa jutellut, miten he ovat asiat kokeneet silloin ja miten kokevat ne nyt myöhemmin. Ja jos haluaisin, oisin voinut tämänkin ihan nimillä kirjoittaa, että kuka näistä ylläolevista jutuista on tehnyt minkäkin. Mutta en mä sellaista, asialle ko ei enää mitään voi. Kiusaaminen ei ole oikein eikä oikeutettua, mutta niin monta ko on tekijöitä, niin monta on syitäkin. Niitä minä en tiedä, tuskinpa tulen tietämäänkään. En ole jälkikäteen keltään kysynyt. Eikä tämä nytkään varmaan osu heidän silmiinsä, eipä oo enää FB-kavereissakaan ketään sellasta joka mua ois joskus kiusannu.





Miks siis halusin tästä nyh kirjottaa? Inhimillisiä uutisia on tämän kuun päätoimittajineen ottanut myös teemaksi kiusaamisen ja sen lopettamisen. Jare Tiihonen kehottaakin meitä ottamaan auttajan roolin, ja tekee hienosti sanoessaan niin. Varsinkin lapsille ja nuorille tämän aiheen sisäistäminen olisi todella tärkeää. Ja tuntuu, että enemmän tarvitsisikin tällaisten idolien ja esikuvien sitä sanomaa toitottaa. Halusin siis itsekin ottaa tähän kantaa, mutta nyh vasta oon kertonu vähä niistä mitä oon aikanaan kokenu. (Vaan tämäkin jo pitkä teksti, joten kirjotanpa niistä kokemuksista seuraavaan tekstiin. Ihan heti pian, ma lupaan. On yks artikkeli tuossa aiheesta jo aukikin.) Mutta siis, ko sitä saatanan kiusaamista kun esiintyy ihan joka puolella..ei pelkästään peruskoulussa. Lapsista nuoriin ja nuorista aikuisiin, ja ihan joka ympäristössä. Ja ihan liian moni sulkee asialta silmänsä.


Ihe olin viimeks tässä toissailtana ns. iskuvalmiudessa puuttumaan asiaan: oltiin yhdessä tapahtumassa, ja eräs tuttava oli siinä mun ja mun ystävän lähellä. Hän poikkeaa valtaväestöstä, mutta ihmisenä on varmasti ihanampi ko suurin osa valtaväestöstä ikinä tulee olemaan. Noh, siinä lähellä oli sitten paljonkin ns. tavallisia nuoria, joista esim. yhen porukan yks likoista katto tätä tuttavaa, sit tönäs kaveriaan ja kuiskas jotain, ja sit tääkin katto. No, he ei tehneet mitään sen enempää vaan keskittyivät sen jälkeen olennaiseen, eli tapahtumaan. Mutta mulla nousi jo siinä niskakarvat pystyyn ja aloin miettimään, että millä sanoilla tarvittaessa ojennan näitä nuoria, jos he alkaa siinä tuijottaa enemmän tai huutelee. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään. Tällä kertaa.

"Annetaan tämän olla #viimeinenkiusaus."

8.4.2016

Ja jokainen..

..onnea etsii
Ja jokainen siitä unelmoi.
Jokainen rakkautta kaipaa.
Ja jokainen siitä unelmoi."


Kuluvaa vuotta on nyt takana vähän yli kolme kuukautta, ja suurimman osan ajasta oon ollut tosi hyvällä tuulella. Mulla oli tammikuun lopulla synttärit ja silloin päätin, että tuleva vuosi mennäänkin positiivisen kautta. Joten tää kevätjakso koulussakin tuli kuin tilauksesta, kun meillä on nyt menossa kurssi nimeltään "Ratkaisukeskeiset ja yhteisölliset työmenetelmät". Tää kurssi on saanut mut ajattelemaan monia asioita, mutta ennen kaikkea yhtä isoa O:ta, meinaan onnellisuutta. Ja ehkä samalla myös ihmisenä kasvamisen kokonaisvaltaista tutkimista, ainakin omalla kohdallani.

Oon näillä tunneilla tehnyt yllättävän paljon muistiinpanojakin, vaikka meillä Moodlesta materiaalit löytyykin. On vaan tullut sellaisia lauseita ja viisauksia, että on tahtonut laittaa ne heti ylös. Ajattelinkin tämän kertaista tekstiä tuottaa niiden kautta, ja (tottakai) lisäillä myös kuvia väliin.


Mä oon joutunut kyllä vaihtamaan näkökulmaa (refraiming) elämään, että saan pidettyä tän asenteen tällei pysyvämminkin. Ajattelin myös että yritän noudattaa 5K-periaatetta: Kunnoitus, Kuuntelu, Keskittyminen, Keveys, Kärsivällisyys. Pieniä, mutta tärkeitä hyveitä elämässä.

 
Mun onnellisuus koostuu tällä hetkellä muun muassa siitä että mä luotan elämään, ja mulla on "punainen Ferrari", jota tavoitella. Mun "punainen Ferrari" on sosionomin tutkinto, ja tiedän että en voi saavuttaa sitä jollen itse tee asian eteen jotain. Joskus oon vaan mennyt elämässä päätä pahkaa etiäpäin, mutta nykyään osaa jo arvostaa ja kunnioittaa omaa itseään valintoja tehdessään. Tätä asennetta pitää muistaa vaalia ja ylläpitää.

Sä voit tietty vaan olla möllöttää ja valittaa, mutta aika usein siinä valituksessa soi muutoksen toive. Silloin pitää tehdä asioille jotain. Jos jokin ei toimi - tee toisin. Jos jokin toimii - tee sitä lisää. Väkipakolla ei välttämättä tietenkään onnistu, ja usein käykin niin että kun lakkaamme yrittämästä saada jotain aikaiseksi, meille avautuu valtava määrä uusia ja yllättäviä kokemuksia. Mä itse uskon että se on silloin sellainen osa sielun suunnitelmaa, joka on meiltä itseltämme vielä piilossa, mutta meillä on kuitenkin mahdollisuus löytää se. Sellaista mahdollisuutta voi pitää ovena uuteen maailmaan.



Me katsottiin koulussa elokuva, aivan liikuttavan ihana sellainen. Se kertoi Temple Grandinista, ja hän noudatti tuota ovi-neuvoa elämässään. Saattaa noudattaa vieläkin, mene ja tiedä. Hänen elämänsä ei ollut helppoa, mutta hän on silti ollut onnellinen. Hänellä oli myös tavoite, ja hän saavutti sen. Tavoitteeseen voi päästä monia erilaisia polkuja pitkin, ja meidän jokaisen polku onkin erilainen. Kunkin kannattaa muistaa, että sillä polulla kannattaa tuhlata energiaa ratkaisujen etsimiseen, eikä ongelmien pohtimiseen. Every problem is a frustrated dream, sanoi joku. Kuulostaa ainakin omaan korvaan aika oikealle lausahdukselle.

 
Millainen on sinun sisäinen puheesi? Sanotaan että keskimäärin negatiivisten ja positiivisten ajatusten suhde on 1:3; tarkoittaen että yksi negatiivinen ajatus tarvitsee kolme positiivista ajatusta kumoutuakseen. Jos tuo suhde on tasaisempi, 1:1, ollaan jo aika synkällä suunnalla. Itselläni tuntuu tällä hetkellä että suhde saattaa olla lähempänä 1:10. Ei kovin paljoa ole sellaisia ikäviä ja synkkiä asioita, jotka ajatusmaailmaa varjostaisivat. Siihen vaikuttaa paljon myös sosiaalinen pääoma, jonka koen itselläni olevan todella hyvällä mallilla. Ollut oikeastaan aina.

Mä oon myös tänään ollut todella onnellinen. Tällei perusonnellinen, ja onnellinen tietyssä hetkessä. Tarkempia yksityiskohtia kertomatta voin sanoa, että opinnäytetyön yksi iso osa on nyt takana päin. Toiminnallinen osuus siis. Henkinen lottovoitto. Yksi iso Kukkutimurunen. Koen, että tän iltapäivän aikana mä opin yhtä paljon kuin opetin, ja sain yhtä paljon kuin annoin. Ihmisten parissa tehtävästä työstä ei voi enää enempää odottaa tai pyytääkään. Minä tein parhaani, ja niin tekivät muutkin. Ihminen tekee parhaansa, sen, mikä on mahdollista juuri nyt. Se mikä milläkin hetkellä on parasta, vaihtelee hetkestä toiseen. Mutta se paras juuri kullakin hetkellä, se riittää. Sen muistaminen on yksi onnellisuuden peruspilari.



Lopuksi vielä runo tunteista. Niihinhän tämä meidän elämä täällä perustuu.

"Ihmisenä oleminen on kuin majatalo, vierasmaja. Joka aamu tulee uusi vieras. Ilo, masennus, ilkeys, äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki tulevat kuin odottamattomat vieraat. Toivota tervetulleeksi joukkio, joka raastaa raivokkaasti talosi tyhjäksi huonekaluista, kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti. He voivat olla tyhjentämässä sinua uutta iloa varten. Synkkä ajatus, häpeä, kauna - ota ne vastaan nauraen ja kutsu sisään. Ole kiitollinen kaikista tulijoista sillä niistä jokainen on lähetetty jostakin tuolta puolen sinulle oppaaksi." Lähde: Rumi Sufi-runoilija 1220-luvulta, vapaasti Soili Takkalan suomennoksen pohjalta.

Ps. Kel onni on, se onnen kätkeköön? Potaskaa, sanon minä.


7.3.2016

Päivän sana on kiitos, ja kiitos voi pelastaa jonkun päivän.

 
"Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta." (Jaak. 3:10)

"Kiitos on kiitollisuutta osoittava sana, joka sanotaan jonkin hyödyllisen tai arvostetun asian tehneelle. Myös kohteliaisuus pyydettäessä jotain." (Wikisanakirja: kiitos)

 
".. ja kerran hän on saava kiitoksen siitä mitä tekee." (Jaak. 1:25)
 
"Kiitos ei maksa mitään." Tai näinhän sen pitäisi olla. Radiossakin tänään Suomipopin Popstudiossa aihetta sivusivat, kun keskustelivat tästä että pitääkö esimerkiksi bussikuskeja tervehtää (HS: Moi vai ei?), taikka päiväkodin pihalla toisia vanhempia. He mainitsivat esimerkkeinä muun muassa kaupan oven auki pitämisen toisille ennen itseään tai itsensä jälkeen. Pointtina siis se, että todellakaan kaikki eivät tänä päivänä kiitä tällaisen pienen kohteliaisuuden jälkeen.


(Kiitos on kiitos kaikilla kielillä.)

Toinen mitä itse olen jonkin verran miettinyt (ja mistä tämä kirjoituskin sai tuulta alleen) on monen tapa itseään kehuessa kyllä kiittää, mutta myös heti heittää siihen vastakehu, vaikka vähän pakostakin. Eritoten tuntuu että nuoret tekevät tätä paljonkin, ainakin sosiaalisessa mediassa..en osaa sanoa että miten asian laita kasvotusten on. Ja tätä asiaa olen ihan tietoisesti itse alkanut työstämään. En siis näitä vastakehuja, vaan nimenomaan pelkän kiitoksen sanomista. (Kiitos samoin eri yhteyksissä on sitten asia ihan erikseen..)

 "Siunattu olkoon hän, joka ei odota kiitosta, sillä hän ei tule pettymään."
-W. C. Bennet

Vaikka tänään oli maanantai, itselläni se ei tuntunut siltä. Yksi syy siihen oli tänään saamani monet kehut. Enkä sano tästä kuulostaakseni itsekeskeiseltä taikka itserakkaalta, vaan ihan siitä syystä etten itsekään ole tottunut moiseen. Ylipäätään kehujen kuuleminen ja varsinkin niihin tottuminen on ollut useamman vuoden projekti. Siksipä tämän päiväinen oli hyvää harjoitusta.

"Kiitos!
Niille, jotka uskoivat minuun, kun en siihen itse pystynyt.
Niille, jotka hymyllään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.
Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle siivet ja sinitaivaan.
Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässä, enkä seuraavassakaan."
-Bradley Trevor Grieve

Sain useampia kehuja uudesta mekostani sekä hiuksistani, tosin päivän parhaat ja ilahduttavimmat kehut taisivat tulla elämänasenteestani (siitä, miten kokemani elämä heijastuu vetovoimana itsestäni). Kaikkiin vastasin hymyssä suin: "kiitos". Toki keskustelu muutenkin siinä jatkui, mutta lausuin kiitoksen kiitoksena ja muut asiat sitten muina asioina. Suosittelen tätä muillekin.

 
"Myöskään rivoudet, typerät jutut tai kaksimielisyydet eivät teille sovi,
teidän suuhunne sopii kiitos." (Ef. 5:4)
 
Jos ja kun luit tekstini tänne asti, niin: "Kiitoksen kauneimman, Sulle tässä ojennan!"

 
 
MUOKS: Facebook tänään muistutti, että kolme vuotta sitten (8.3.13) olen siellä julkaissut tähän aiheeseen liittyvän pätkän, jonka Positiivareilta joskus löysin.
 
"OTA REILUSTI VASTAAN

Onko sinulla vaikeuksia kohteliaisuuksien vastaanottamisessa?
Vastaatko usein: "No, eihän se nyt ollut mitään."?

Kohteliaisuuden sivuuttaminen olankohautuksella
saa usein epätoivottua huomiota osakseen
ja vähättelee sekä sinua, että tunnustuksen antajaa.

Kun saat kiitosta,
kun joku tarjoaa sinulle kohteliaisuuden,
sano vain yksi sana: "Kiitos!",
ja anna tapahtuneen vaikuttaa itseesi...
Hyvin myönteisesti."

-Positiivarit

26.2.2016

Teette mitä teette..

..mä oon täydellinen, te ette. (Ah, niin rakastan tätä lausetta!)
 
 
 
Vitsi vitsi..vai oliko? No ei muuten ollut.
Ei, nyt en käy väittämään että olisin täydellinen ihminen. Sitä kun ei ole kukaan meistä.
 

 
 Mutta olen kuitenkin juuri täydellinen minä.
Ja täydellisin minä, koska kukaan muu ei voi olla minä. Enkä minä voi olla kukaan muu.
 

 
 Kun sinä itse taas.. 
 



 ..olet täydellinen sinä. Ja täydellisin myös, kukaan muu ei voisi olla sinä.
Etkä sinä voi olla kukaan muu.
 

 
 
Aina ei kyllä tarvitse olla täydellinen oma itsensäkään, jos ei siltä tunnu.
 
 
Riittää, kun on paras versio itsestään. Joka sekin voi eri päivinä olla erilainen, ja se on ihan sallittua.
 
 
 
Millainen se paras versio kustakin sitten on, on jokaisesta itsestään lähtöisin.
Sitä ei kukaan toinen voi puolestamme päättää. 
 

 
 
Tärkeintä on siis tehdä se, mihin pystymme. Yrittää olla se oma paras itsensä.
 
 
No mutta Mestari Yoda, älä nyt ole niin ehdoton.
Emmeköhän voi tehdä pienen kompromissin ja sopia, että tärkeintä on se että edes yrittää.  
 
 
Kuitenkin..ennen kuin on mahdollista edes yrittää olla se oma paras itsensä,
on muistettava että kaikki alkaa tästä: rakastaa itseänne! 
 
 

25.2.2016

Asenne vai elämän puute..

Vai vähän sekä että.
Tuollainen ajatus putkahti päähän, ko tänään kotio koulusta ajelin.

Minun ja opiskelutoverini opinnäytetyö otti tänään taas askeleen eteenpäin (siitä iso OUJEE!), mutta siinä samalla oma mieli otti aimoharppauksen menneeseen. Olimme siis meille entuudestaan tuntemattomien opiskelijaryhmien parissa, ja etupulpetissa istuessa pudistelimme osin naureskellen päitämme ja mietimme, että mihin olemme itsemme änkeneet. Tiedän, itselläkin on ikää vasta 28 vuotta, mutta välillä tuntuu siltä kuin kuilu itseni ja tämän päivän kaksikymppisten välillä olisi mahdottoman suuri. Ainakin joissain asioissa.

(Elämän yllätyksiä.)
 
Mistäkö pään pudistelu ja tämä ajatuksenjuoksu sitten johtuu? Niistä äänekkäimmistä reaktioista joita kuulin tänään ensimmäisenä, kun näille opiskelijoille kerrottiin että erään kurssin toteutus onkin enimmäkseen itsenäistä toiminnallista suorittamista pienryhmissä. Ihmettelyä siitä että "millä ajalla toteutetaan", "miten paikan päälle pääsee", "kuka kustantaa matkat" ja "eikö voida olla vain oman ryhmäläisten kesken".
Sitten kun minä ja toverini olimme lisäksi selittäneet että miksi ihmeessä olemme siellä heidän kanssaan, ja miten opinnäytetyömme liittyy tähän heidän kurssiinsa, sain lisää mietittävää. Että eikö ihmisiä vain kiinnosta mitä toisilla on sanottavaan, vai oliko se niin suuri järkytys, koska heti kun saimme asiamme sanottua, joku kysyi "siis ollaanko me siinä mukana vai", ja toinen "pitääkö meidänkin siis hikoilla siellä". Niin. Niinhän me juuri taisimme kertoa.


(Jokainen tarvitsee joskus apua.)

Jos tosiaan muistelen taaksepäin itseäni ja silloisia opiskelutovereitani, niin jo sekä ammattiopiston puolella että siellä edellisessä ammattikorkeakoulussakin (jolloin tuli vielä oltua siis parikymppinen) me olimme vain tyytyväisiä siihen, jos koulupäivät sisälsivät muutakin kuin luennoilla istumista. Opintokäynnit ja muu toiminnallinen toteutus oli suurta plussaa.
Eikä me pahemmin silloin kyselty, että kuka maksaa. Jos joillain oli autoja, sovittiin kimppakyydeistä ja maksettiin bensoista, tottakai. Jos paikka minne piti mennä oli edes kävelymatkan päässä junaradasta, mentiin junalla ja kävellen. Ja itse maksettiin, se nyt vain oli kulu muiden joukossa. Itse oli vain tyytyväinen että pakollisia ostettavia kurssikirjoja ei juurikaan ollut, joten kyllä tällaisia pikkusummia sitten pystyi maksamaan. Eikä niitä kurssikirjoja oikeastaan ole nyttenkään.

Sen ymmärrän että saattaa olla hankalaa useamman ihmisen aikatauluja saada sopimaan yhteen, mutta koska opiskelijan ensisijainen homma on hoitaa koulunsa, niin työvuoroon vetoaminen heti ensimmäisenä ei vaan toimi. Varsinkin kun lukkarissa kuitenkin on jonkin verran tyhjääkin..
Ja tuo että ei tässä vaiheessa elämää asiat vain mene niin, että aina saisi olla sen kivoimman kaverin kanssa ja tehdä tehtäviä yhdessä. Ammattikorkeakoulussa (periaatteessa) ollaan jo aikuisia, yksi tutkinto jo takana ja toinen tulossa, valmistaudutaan työelämään. Ei sielläkään voi itse aina valita, keiden kanssa työskentelee ja keiden ei. Ei se yhteiskunta vaan pyöri sillä tavalla..

Noh, en sitten tosiaan tiedä että onko maailma ylipäätään tässä about kymmenen vuoden aikana muuttunut niin paljon, onko nuorisokulttuuri muuttunut vai onko se vain se elämän puute mikä saa tällaista aikaan. Tarkoitan siis elämän puutteella elämänkokemusten puutetta sekä niiden oletettua vähyyttä, joka nuorella iällä vielä on. (Tietenkään en kenenkään henkilökohtaisista kokemuksista tiedä.) Hieman mietin myös maantieteellisestä sijainnista johtuvia eroavaisuuksia, vaikuttaako se? Vai alanko minä vain hitaasti ja varmasti lähestymään keski-ikää, jolloin alkaa kiinnittämään enemmän huomiota tämän kaltaisiin asioihin..
 
("Rakkaus on se urheilulaji, joka käy eniten sydämelle." -Maurice de Vlaminck)
 
Siinäpä sitä on pohdittavaa..
Nyt tämä kätevä emäntä palaa kotitöiden pariin, ja toivottavasti ehtii jo loppuviikon aikana palata tänne, on meinaan yksi aihe ollut jo hetken mielessä.. Hellurei!