12.3.2017

Ihmisiä nyt, ihmisiä aina..

..vai mitenköhän se meni, jotenkin näin. Kävin siis eilen katsomassa Hämeenlinnan teatterin näytelmän nimeltään Suomi sataa ja tuulee. Ensi-iltansa tämä esitys sai 16.2.2017, ja pyörii 6.5.2017 asti. Kuten muistakin näkemistäni esityksistä, pidin tästäkin kovasti ja aion mennä ainakin toisen kerran katsomaan. Joko minä olen siis helppo katsoja teatterissa, tai sitten tämäkin porukka todella osaa hommansa. Itse uskon kyllä enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
 
(Kuvan ottanut minä, näytelmän käsiohjelmasta.)
 
Tämä musiikkiteatteriesitys on tehty satavuotiaan Suomen juhlistukseksi, ja siinä kerrotaan monia asioita Suomen vuosien varrelta. On hieman historiaa, nykypäivän ajankohtaisuuksia ja nähdäänpä vilaus yhdestä mahdollisesta tulevaisuudennäkymästäkin. Joka ei kyllä itseä innosta, toivottavasti hoitoalaa eivät robotit ainakaan ihan täysin valloita. Nuoren Otto Rantasen esittämä Mies vuodelta 2037 oli kyllä toiveikas sen suhteen, että tämän ajan pulmiin voi vielä löytyä ratkaisuja.
 
Näyttelijöitä ei montaa tässä esityksessä olekaan, kahdeksan joista seitsemän on pääosin lavalla. Seuraavilla kuudella on monta, monta roolia tämän esityksen aikana: Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Anneli Ranta, Mikko Töyssy sekä Matti Leino. Pekka Heikkinen toimii kertojana, sekä Kaikkien sotiemme veteraanina. Esityksessä ei siis ole yhtä yhtenäistä juonta, vaan se koostuu erilaisista kohtauksista ja saman näyttelijän hahmokin saattaa vaihtua yhden pätkän aikana. Olen ennenkin todennut, mutta totean taas: pienellä voi saada ison vaikutelma aikaan, kun se on tehty hyvin. Niin tässäkin, sekä puvustuksessa että lavastuksessa.
 
(Kuvan ottanut minä, näytelmän käsiohjelmasta.)
 
Se taustoista, sitten itse esityksestä. Minut se tempasi jo alkukappaleen aikana mukaansa, ja jalka alkoi iskemään tahtia. Tosin, koko esityksen ajan oli hetkittäin vaikea saada laulusta ja sanoista selvää, varsinkin silloin kun useampi näyttelijä lauloi yhtä aikaa tuntui laulu jäävän soitinten alle. Yksittäiset laulut kuuluivat kyllä hyvin ja mietinkin että oliko oma sijaintini jossain kaiuttimen lähellä niin, että se sotki omaa kuulemista hetkittäin. Ei se kuitenkaan vienyt esityksestä nautintoa. Siitä pidin kyllä paljon, että tämä pikkuinen bändi soittaa esityksen mukana, lavan toisessa reunassa.
 
Esityksen laulut ovat myös aivan huikeita sanoitukseltaan. Esimerkiksi DNA-tutkimuksen tuloksista kertova kappale Jokainen Korhonen on Afrikasta. Oivoi, ei voi muuta sanoa. Se ajankohtaisuus ja asioihin osuvuus näissä lauluissa ja koko esityksessä on vain jotenkin jees ja niin todellista, näin omilla sanoilla sanottuna. Mutta niinhän tätä teosta on tehtykin, esimerkiksi maahanmuuttajien tarinat näytelmässä ovat tosielämästä. Kuten myös Mikko Töyssyn työttömäksi joutunut tehtaan mies. Hänen laulunsa Monet kovat kännit kertoo oikeaa tarinaa. Ja se laulu! Uskomaton loppusointu, kuunnelkaa vaikka itse tuosta linkistä.
  
Yhden kohtauksen poliitikot saivat miettimään että näinköhän tätä maata oikeastikin johdetaan, hetkittäin ainakin tuntuu siltä. Äänestyksissäkään ei aina tiedetä, mistä äänestetään. Huihui. Kohtauksen päättänyt Anneli Rannan ja Mikko Töyssyn yllättävä piiskakohtaus hersytti kyllä naurut ilmoille koko katsomosta, voi apua! Ajoittain siis tuntui että olin ainoa joka vähänkin naurahteli lavalla nähdyille jutuille, mutta liekö ikäjakauma vaikutti asiaan ollessani suunnilleen ainoa itseni ikäinen katsomossa. Vaan sepä ei haittaa.
 
(Kuvan ottanut minä, Hämeenlinnan teatterin seinältä.)
 
Hmm, en nyt ihan järjestyksessä kerro esityksestä vaan haitanneeko. Ensimmäisen puoliajan päättänyt tuikkukohtaus oli vaikuttava ja pysäyttävä kaikessa pelkistetyssä olemuksessaan. Wau. Toisen puoliajan aiheet olivat myös koskettavia, esimerkiksi perheväkivalta, yksinäinen vanhuus sekä itseä enemmän lähempänä oleva nuorten somemaailma. Onneksi olen jo tämänkin ikäinen, että ei ihan tuollaista ole se somemeininki, mutta kyllä sitä välillä kadulla ja kaupoissa, ja siellä somessakin, puistelee päätään. Mutta tosiaan, eivätpä kaikki siellä niitä nuoriakaan ole.
 
Suomalainen nainen ja suomalainen mies, siinäpä vasta varsin vaikeasti määriteltävät termit. Ei ole mitään yksiselitteistä toteamusta siitä, millaisia me ollaan. Meistä on moneksi! Suomalainen mies-laulua esittävä Matti Leino saa kyllä vielä erikseen isot kehut tanssi- ja laulutaidoistaan. Jo ensimmäisen kappaleen aikana hänen letkeä menonsa toi hymyn huulille, ja tässä jälkimmäisessa hänen lavan haltuunottonsa toi itselleni mieleen jotenkin Marco Bjurströmin muuvit, pyörähdyksineen kaikkineen. Tästä voitte kuunnella hänen esittämänsä monipätkätyöläisen laulaman Camelia en osta-laulun.
 
(Kuvan ottanut minä, näytelmän käsiohjelmasta.)

 
Lisäksi kehun vielä Pekka Heikkistä. Hän on kuin luotu olemaan tämä Kaikkien sotiemme veteraani, se vanha valokuva lasikaapin hyllyllä. Sänkipartainen olemus sekä tietynlainen vakavuus yhdistettynä myös veijarimaisuuteen toivat ainakin itselleni todellisen kuvan kenties sodassa haavoittuneesta miehestä, joka mittaan on erilaisissa tilanteissa mukana. "Turvat kiinni ja telkkariin enemmän ääntä!"

(Kuvan ottanut minä, näytelmän käsiohjelmasta.)
 
Kaiken kaikkiaan kuten jo totesin, kyllä tämä on toisen kerran nähtävä. Elämään kaipaa hymyä, iloa ja naurua, ja sitä minä tästä esityksestä itselleni sain. Iso kiitos Hämeenlinnan teatterille bloggauslipusta! Nähdään taas.