Vaan nytpä on aihetta, ja ajankohtaistakin. Tai no, tää aihe on kyl ajankohtainen AINA..vaikka siitä näin syksyisin tahdotaankin enemmän muistutella, muun muassa mediassa. Omassa päässä nyt muutaman päivän tätä pyöritellyt, mutta yks tän päivän uutinen sai nyh kirjottaan. Siitä sai taas huomata, miten kamalat vaikutukset koulukiusaamisella voi olla.
Haluan nyh vähän kertoa omista ajatuksistani ja tuntemuksistani kyseisestä asiasta. Itsehän tässä vielä elän ja hengitän, ja ilmeisestikin vaikutan päällepäin oikein hyvinvoivalta ja terveen itsetunnon omaavalta yksilöltä, vaan pinnan alla on toisin. Ei ehkä aina, mutta välillä. Hetkittäin se haukuttu ja tönittykin koululais-Satu nostaa päätään. Ekalta luokalta kasiluokkaan asti tais kiusaaminen kestää, kiusaajat vaan välillä vaihteli. Enimmäkseen se oli henkistä kiusaamista, mutta joskus myös fyysistäkin.
Tietyt hetket ja jutut on painunu mieleen ja syvälle. Tokalla luokalla aloin kuuntelemaan Dingoa, ja käyttämään nahkarotsia. Kyllä, Satu 8-wee kulki reteenä nahkarotsi päällä. Noh, siihen yhdistettynä pyöreä ulkomuoto niin johan se riitti. "Nahkatakkinen virtahepo" oli silloin yleisin nimike, joka muuttui "Nahkatakkiseksi karate-virtahevoksi" sen jälkeen ko koitin voimalla pärjätä mua haukkuneille pojille..silloin ei oma sanan säilä vielä ollut kehittyny, että ois pärjänny. Mulla oli kouluun kaks reittiä, tätä tapahtu reitin 1 varrella, pari ikätoveria kulki samaan suuntaan..lähikerrostalon edessä muistan pätkineeni jätkiä. Kaikkea sitä. Mut ei siinä, pappa mulle sillon jo sano että "kukin saa olla millanen haluaa", en mä sitä nahkarotsin käyttöä lopettanu ko vasta sitten ko se ei enää mahtunut mulle.
Sitte millähä luokal tää tapahtu..oisko nelosel tai vitosel, reitin 2 varrella. Yks ikätoveri ja kouluun tullu uus poika kulkivat samaa kautta, ja tää uus poikapa oli sit urheilijapoikii, ja vahva. Harvinaista, mutta myös pidempi ko mää joka olin luokan toisiks pisin tyttö sillon. No, hepä sitten yhdisti voimansa ja vahvin muistikuva on siitä kerrasta ko he talviaikaan pistivät kepin mun repun kantohihnan välistä ja riepottelivat meikää pitkin jalkakäytävää ja ojan piennarta. Onneks eivät olleet mun luokalla, niin ei aina kulkeneet samaan aikaan.
Ala-asteel kaikenmoiset eläinnimityksetkin tuli kyl tutuks, ja esimerkiks jos olin kipeenä, oli pulpetin sisältö sotkettu täysin. Tietenkin hyvä koulumenestys oli yks asia, mistä sai kuulla. "Läski hikari" jne. Silmälaseil varustettu, tottakai. Ai että, kaikki asiat kohdallaan kiusaamista varten. Eiku siis mitä?
Jotain vielä yläasteesta..noh, seiskalla itteä isommat kiusas jonkin verran. Mähän en ollu mitenkään "nätti tyttö" ja sit menin ihastuu yhtä vuotta vanhempaan poikaan. Ai hurja! Siitähän sitä sanomista riitti, ja pitkään. Sitten löysin suomirapin ihanan maailman, ja sen mukaiset vaatteet. No eihän sekään ollu kellekään hyvä. Paitsi mulle. Oon monasti näin jälkikäteen todennu, että ne isot ja löysät vaatteet tarjos mulle hyvän suojan silloin.
Vähitellen kiusaaminen hiipu, enkä muista et ysillä tosiaan ois enää pahemmin ollu mitään. Me oltiin koulun "isoimmat ja viksuimmat". Plus mähän muutuin riparikesän aikana aikalailla. Sisäisesti ja ulkoisesti. Puoleen väliin ollu tukka sai lähteä, ja otin alahuuleen lävärin syksyn ekalla kouluviikolla. Meikkaaminen lisäänty, ja selkään ilmesty pitkästä aikaa pitkää nahkatakki. Ulkoinen habitus alkoi saada hyväksyntää, joka on teinille todella, todella merkitsevää. Ja ripari antoi mulle tosi isot eväät elämään, joiden voimalla jaksoi eteenpäin. Jaksaa tänäkin päivänä.
Enkä mä ollut yksin kiusattu, meitä oli useampi. Valitettavasti. Mutta oliko sekin sitten tekijä, joka auttoi jaksamaan? En osaa sanoa. Enkä ole muiden kanssa jutellut, miten he ovat asiat kokeneet silloin ja miten kokevat ne nyt myöhemmin. Ja jos haluaisin, oisin voinut tämänkin ihan nimillä kirjoittaa, että kuka näistä ylläolevista jutuista on tehnyt minkäkin. Mutta en mä sellaista, asialle ko ei enää mitään voi. Kiusaaminen ei ole oikein eikä oikeutettua, mutta niin monta ko on tekijöitä, niin monta on syitäkin. Niitä minä en tiedä, tuskinpa tulen tietämäänkään. En ole jälkikäteen keltään kysynyt. Eikä tämä nytkään varmaan osu heidän silmiinsä, eipä oo enää FB-kavereissakaan ketään sellasta joka mua ois joskus kiusannu.
Miks siis halusin tästä nyh kirjottaa? Inhimillisiä uutisia on tämän kuun päätoimittajineen ottanut myös teemaksi kiusaamisen ja sen lopettamisen. Jare Tiihonen kehottaakin meitä ottamaan auttajan roolin, ja tekee hienosti sanoessaan niin. Varsinkin lapsille ja nuorille tämän aiheen sisäistäminen olisi todella tärkeää. Ja tuntuu, että enemmän tarvitsisikin tällaisten idolien ja esikuvien sitä sanomaa toitottaa. Halusin siis itsekin ottaa tähän kantaa, mutta nyh vasta oon kertonu vähä niistä mitä oon aikanaan kokenu. (Vaan tämäkin jo pitkä teksti, joten kirjotanpa niistä kokemuksista seuraavaan tekstiin. Ihan heti pian, ma lupaan. On yks artikkeli tuossa aiheesta jo aukikin.) Mutta siis, ko sitä saatanan kiusaamista kun esiintyy ihan joka puolella..ei pelkästään peruskoulussa. Lapsista nuoriin ja nuorista aikuisiin, ja ihan joka ympäristössä. Ja ihan liian moni sulkee asialta silmänsä.
Ihe olin viimeks tässä toissailtana ns. iskuvalmiudessa puuttumaan asiaan: oltiin yhdessä tapahtumassa, ja eräs tuttava oli siinä mun ja mun ystävän lähellä. Hän poikkeaa valtaväestöstä, mutta ihmisenä on varmasti ihanampi ko suurin osa valtaväestöstä ikinä tulee olemaan. Noh, siinä lähellä oli sitten paljonkin ns. tavallisia nuoria, joista esim. yhen porukan yks likoista katto tätä tuttavaa, sit tönäs kaveriaan ja kuiskas jotain, ja sit tääkin katto. No, he ei tehneet mitään sen enempää vaan keskittyivät sen jälkeen olennaiseen, eli tapahtumaan. Mutta mulla nousi jo siinä niskakarvat pystyyn ja aloin miettimään, että millä sanoilla tarvittaessa ojennan näitä nuoria, jos he alkaa siinä tuijottaa enemmän tai huutelee. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään. Tällä kertaa.
"Annetaan tämän olla #viimeinenkiusaus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti