Haastattelu: näyttelijä Matti Leino..

Pieni pohjustus sille, miksi nyt pukkaa haastattelua jo teatterikatsausten lisäksi. Halusin kovasti jotenkin haastaa itseäni, ja mennä omalle epämukavuusalueelle. Olen kyllä haastatellut ihmisiä koulun ja töiden puitteissa, siis pakosta, mutten tälla lailla vapaaehtoisesti omasta halustani. Tai noh, toiseen ihmiseen tutustumistahan tämä on, nyt oli vain enimmäkseen valmiiksi mietityt kysymykset mukana. Ja ei, en todellakaan halua Talleksi Tallen paikalle, vaan kunnioitan ja ihailen Tallen tekemisiä paljon, ja osittain hän toimi myös inspiraationa sille että itsekin uskalsin yrittää.

 

 

No miksi sitten juuri Matti Leino? Ensinnäkin tahdoin haastatella tätä taitavaa nuorta näyttelijää, ihasteltuani hänen työtään Helsingin Kaupunginteatterin Shrek-musikaalissa sekä Hämeenlinnan teatterin Suomi sataa ja tuulee-esityksessä. Niin, ja tv:ssä tietysti. Matin kanssa oli oikein helppo jutella, keskustelu oli vastavuoroista eikä vain jäyhää kysymys-vastaus-meininkiä. Aikaa tästä mukavasta kaffituokiosta on nyt kolmisen viikkoa..

Kuka on Matti Leino kaikkien rooliensa alla?

Matti on 29-vuotias, helsinkiläinen, paljasjalkanen helsinkiläinen täällä oon siis syntyny, ja oikeestaan aina asunu täällä. Toki niinku vierailujen puitteissa ollu myös ajoittain muissakin kaupungeissa, mutta vielä toistaseks tän maan sisällä ja aina täällä on se pääkallopaikka ollu.

Miten sinusta on tullut sinä?

No varmaan aika todellaki paljon kokemusten kautta, ja on ollu hirveen tapahtumarikas elämä. On ollu hirveesti erilaisia ihmisiä ja kokemuksia matkan varrella, ja aivan varmasti nimenomaan sitä kautta ympäristön vaikutus omaan itseen on ollu suuri. Ja tota, varmaankin väkisinkin se, että on ollu paljon eri taidevaikutusten alaisena, että musiikkipuolella, ilmaisutaitopainotteisessa, tota, vähä väärin sanoa että ilmaisutaitokoulussa mutta miten sen sanois paremmin, ilmaisutaito- ja musiikkipainotteisissa harrastuksissa ja kouluissa. Ja sitä kautta sen omaisten ihmisten ympäröimänä, niin varmasti se ennen kaikkea tietysti.

Entä millainen sinä olet?

No mä koen olevani tosi avoin. Ja tuntuu, että vuosi vuodelta tuntuu että niin ammatissa kun elämässä ylipäätään on paljon opittavaa, joka on tosi kiehtovaa. Että tota semmonen, sanoisinko ehkä semmonen peruspositiivinen, paljon ympärilleen tarkastelevainen tapaus.

 

  

 

Miksi teet sitä, mitä tällä hetkellä teet? Tarkoitan nyt siis näyttelyä, en tätä haastattelua.

Niin tosiaan näyttelyä joo. No tota, öö, se on kyllä semmonen ehdottomasti intohimoammatti, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Mutta sen on myös huomannu, että monesti se on myös terapisoivaa, tai terapeuttista myös se oma ammattikin siinä missä myös tietysti ajoittain hyvin stressaavaakin. Ja kyllä se on semmosta, että kun saa tehdä upeiden ihmisten ympäröimänä ja erityisesti mielettömän kivojen työkavereiden kanssa sellasta työtä, mistä todella pitää, ni se on myös monissa tilanteissa ollu paljon mukavampi vaihtoehto, kun ehkä työn ulkopuolella sen hetkinen tilanne.

Ja miten sit niinku tässä ammatissa, nii on ihan mielettömän kiinnostavaa päästä semmosten ihmisten nahkoihin mihin ei välttämättä ikinä itse kykenisi, toimimaan vastaavanlaisilla tavoilla tai kokemaan semmosia asioita, mitä välttämättä ei tuu koskaan ite koettua, niin sen roolin kautta. Ja jotenkin analysoimaan sitä miten eri tavoin voikaan ihmiset, tai tietysti myös eläimet, ajatella. Ehkä tässä kyseisessä viimeisessä, tai toiseks viimeisessä ensi-illassa tai tota roolissa niin, ehkä se nyt ei niin vaikka aasi olikin, niin välttämättä sitä nyt ei rakennettu niin ehkä et mitenhän aasi ajattelee nyt tässä näin.

Mutta Tarzanissa esimerkiks se oli kyllä hirveen selkeesti eläinhahmo. Terk, niin siinä haettiin siinä harjoituskauden aikana paljon että miten ja kuinka paljon tuoda sitä ihmistä ja inhimillisyyttä siihen, suhteessa siihen että se on eläin, apina. Ja sitä palloteltiin ja mietittiin, ja näin, niin se oli myös tosi kiehtovaa. Mut siinä ehkä ennen kaikkea sen fysiikan kautta haettiin sitä eläintä siihen, ja sitten taas dialogeissa tuli se inhimillisyys.

(Tässä välissä juteltiin hetki aiheesta ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, kun itse kerroin että Tarzan oli ensimmäinen Helsingin Kapunginteatterin musikaali jonka kävin ystävän kanssa katsomassa, mutta vasta siellä esitysten loppupuolella, ja että samoin kävi Vampyyrien tanssin kanssa. Matti taasen kertoi Shrekistä, että moni luuli esitysten jatkuvan kevätkaudelle mutta kun näin ei ollutkaan, saattoi kyseinen musikaali jäädä kokonaan näkemättä.)

Jos et sä näyttelis, niin mitä muuta tekisit? Onks ollu ikinä mitään muuta kiinnostavaa?

No mä halusin varmaan siihen saakka kunnes niinku tästä tuli selkee suunta, niin mä oon halunnu, mä halusin lääkäriks mutta nyt tietysti ollaan aika nuoren iän mietinnöissä, että kuinka realistisesti sitä siihen suuntaan oli tähtäämässä, niin tietenkin vaikea sanoa. Mutta että ylipäätään niinku ihmisten auttaminen, ihmisen anatomia, molemmat on semmosia niinkun itseä kiinnostavia asioita ja alueita, että ehkä se liittyis jotain, jotenkin siihen suuntaan.

Mitä aiot tehdä, kun kasvat isoksi? Aiotko pysyä näyttelyn puolella?

*naurahdus*..Kyllä mä, en mä usko että tää, halusin tai en niin ei tää ikinä tää osa-alue musta lähde mihinkään.

Vähän syvällisempää. Mihin olet menossa ja miksi? Vähän tulevaisuuden näkymiä, mitä kaikkea on luvassa? Sä tiedät jo syksyn, mutta tiedäksä pitkällä tähtäimellä tavallaan et mitä tulee olemaan ja..

Hmm..no siis, hmm. Mä oon aina tähän mennessä tehny freelancerina ja edelleenkin, siis freelancerina ei ollut tämmönen vinkkaus että nyt oon jäämässä kiinnitykselle, vaan oon aina tehny freelancerina ja tota se tarkottaa käytännössä siis sitä, että niinkun hyvin pitkälti tiedän mitä mä tällä hetkellä teen ja tulevaisuudesta ei oo mitään hajua. Se että kuinka pitkälle tulevaisuuteen tietää se aina vähän riippuu, mutta harvemmin sitä kovin pitkälle tietää. Toki tänä päivänä niin kiinnityksellä kun missä tahansa ammatissa ei välttämättä kovinkaan pitkälle ei tiedetä, mutta tota, mutta hmm..

Mä oon ottanu hirveesti siitä aikasemmin stressiä, et mitä mä teen ens vuonna. Mulle monesti on sanottu vaik et ”onpa nasta juttu toi mitä sä teet tällä hetkellä”, tai et ”varmaan tykkäät tehä tota” ja blaablaablaa, niin mun ensireaktio on monesti on aina ollut se et ”nojoo, mut et en mä taas tiedä et mitä ens vuonna”, et ensimmäisenä tulee aina se et mitähän sit tän jälkeen. Mä oon hirveesti käyttäny energiaa siihen pohdiskeluun, että mitä mä teen tulevaisuudessa. Eli periaatteessa mihin mä oon menossa.

Ja nyt ihan oikeestaan ehkä viime vuoden aikana niinku, joo mä oon tiedostanu kyllä sen et pitäs osata nauttia hetkestä, ja mä oon päässy tekemään tosi upeita ja kiinnostavia töitä ja pitäs osata nauttia niistä sillä hetkellä, mut se on helpommin sanottu ku tehty. Et miten sen saa siellä päässä niinku naksautettua siihen, mut viime vuoden aikana ei mikään yksittäinen syy tai juttu, mut jossain vaiheessa mulla rupes tulee sellanen että nyt mä niinku, tai oikeestaan tuli sellanen olo niinku et tässä on nyt hyvä olla. Ja mä rupesin, opin olemaan murehtimatta siitä.

Tuli semmonen olo niinku et eihän sitä kukaan tiedä et missä sitä ollaan vaikka viiden vuoden päästä. Eihän sitä tiedä onks ees elossa. Tai että eihän sitä tiedä vaikka halvaantuu, tai että yhtäkkiä menettää vaan täysin halun (näyttelemiseen), syystä tai toisesta. Tai jos jostain tulee kasvissyöjä yhtäkkiä, niin ei se välttämättä oo tienny sitä viis vuotta sitten. Et mikä onkaan, mitkä syyt mihinkin. Et ku eihän sitä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin mä oon oppinut nyt jotenkin elään sitä, et sillä tavalla hetkessä. Ja nauttimaan siitä, mitä on omassa elämässä tällä hetkellä niin työn puitteissa, kun työn ulkopuolella ennen kaikkea tietenkin myös.

Mutta niinkun jos pitäs vastata siinä mielessä että mitä työsaralla, niin tällä erää siis juna on selvästi menossa samaa rataa, kun tähänkin mennessä ollaan matkustettu. Tutustumaan uusiin hahmoihin, sanotaanko näin. Tutustumaan uusiin hahmoihin, ja ehkä mä voin raottaa sen verran että niin teatterin kuin ruudunkin puolella. Joo.

Mikä on tossa näyttelyn puolella, mikä sä koet että on siinä semmonen elämäntehtävä? Onks se sellanen selvästi viihdyttävä puoli, vai et on vakavia juttuja, vai kaikenlaisia?

Siis sekä että, siinä mielessä että mä tykkään tehdä tosi paljon justiinsa, et komedia on lähellä sydäntä ja tykkään tehdä tosi paljon juttuja, joista jää hyvä mieli. Sellasia hauskoja. Ja tällä hetkellä maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, että mä koen että kaikki semmonen mieltä piristävä asia on tervetullutta elämään, ja jos on mahdollisuus päästä hetkeksi pois tästä, ehkä alkuun oman elämän stressistä ja kaiken pahan mielen myllertävistä konfliktitilanteista, ja tota niin, sillon on toiminut oikein siinä jossain, että on saanut sen.

Mutta sitten taas toi, että mä en myöskään haluais pelkästään tehdä niin sanotusti pelkkää viihdettä, että mä koen tosi tärkeeks myös niinku kertoa tarinoita jotka saa ajattelemaan. Ja tietyllä tavalla yksiä ehkä hyviä esimerkkejä sellasista on parit sellaset näytelmät, missä oon ollu, draamakomedioissa. Tampereella esimerkiks Kuin ensimmäistä päivää, jota tehtiin Tampereen teatterissa. Se oli 2012, ja se oli itseasias hieno ja poikkeuksellinen proggis, että näinäkin päivänä kun koko ajan harmittaa kun on kato teattereissa, ja enemmän toivois porukkaa, niin sitä sillä hetkellä tehdessä ei tajunnutkaan, miten siisti tilanne oli että siel oli jokaikinen näytös loppuunmyytyjä saleja siellä. Ja tota kun mä menin sinne, vuodeks mä lupauduin siihen hommaan ja niinku nää yleensä onkin syksyllä ensi-illat ja siitä kevääseen, niin keväällä sitte teatterinjohtaja kyseli multa ja toiselta vierailijalta, Eila Roineelta joka siinä oli, että mites toi ens vuos, pystyttäskö tulla viel toiselle vuodelle. Ja tää lähti viel toiselle vuodelle, ja toistasataa näytöstä, loppuunmyytyjä saleja. Ja se on ollu kyl tosi mageeta. Se oli hieno teksti, Anna Krogeruksen teksti Kuin ensimmäistä päivää, jota nimenomaan draamakomediana myytiin. Ite kun luki sen tekstin, niin sen näki ehkä enemmänki, vielä vähemmän komediana ja enemmän draamana. Mutta lopulta se ehkä tuli enemmän komediaks kun draamaks.

Niin se oli justiinsa sitä, et se käsittelee vanhustenhoidon ongelmakohtia tänä päivänä. Ja tosi tärkeitä teemoja ylipäätään siinä oli monia, mut toi oli kantavin teema siinä. Ennakkoluuloja, vanhusten kunnioittamista ylipäätänsä, miten me nähdään tarpeelliseksi heidänkin hoivaamisensa.. Ja et niinku tosi tärkeitä ja puhuttelevia asioita ja tosi koskettavia sun muita, niin et moni tommonenki juttu ois hirveen raskasta, jos siin ei ois yhtään mitään tiputushetkiä. Nii sitten siellä oli sitä komediaa välissä ja sitten ehkä rönsyili ajoittain myös sitten vähä siihen, kun siellä oli tietyt vanhat konkarit, näyttelijät siellä niin tota..mut et sitä mä meinaan siinä mielessä, et tossahan on upea esimerkki siitä kun saa tehdä sitä juttuu mikä on sekä puhuttelevaa ja hauskaa. Että parhaimmillaan mun mielestä ihminen kun lähtee teatterista, niin joko se kokee että, joko se on saanut sen ajattelemaan asioita, tai sitten se lähtee sieltä vaan niin hyvin mielin ja kokee, että olipas kiva kaks-, kolmetuntinen tässä näin. Ja se on päässy hetkeks pois täältä, tästä todellisuudesta, sinne. Siin on kaks hyvää esimerkkiä siitä, että teatteri on toiminu, mun mielestä.

Sitä nimenomaan toi Shrek, se oli just semmonen mulle. Se pisti jossain kohtii, tietyissä aiheissa ajattelemaan tosi paljon, mut sitten pysty myös nauraa räkättää. Et siitä löyty ne molemmat puolet.

Just näin. Siinä on mun mielestä teatteri parhaimmillaan. Että kolme tuntia kuunnella vaan pelkkää tykitystä jostain asiasta on aika raskasta. Ja sitten taas niin sanottuja, et jotku tykkää toki et pelkkää hauskaa, et farssit monestihan on siis pelkkää hauskaa ja se toimii oikein hyvin tietyissä tilanteissa, mutta sitten kun on myös mahollisuus olla niinkun tosiaan noin, että joku voi olla hauska juttu mutta sä voit yhtäkkii tajutaki siin välissä muutamia pointteja, tosi tärkeitä pointteja ja saaki sut ajattelee et sä viihdyt siellä, niin se on oikein. Siksi teatteri on niin mahtava ja mainio taidemuoto.

Ja sitä toivois ihan hirveesti, et sitä jotenkin saatas nuorille ihmisille tota kynnystä sinne teatteriin menoon niin paljon matalammaks. Nuoret ihmiset käy tosi paljon leffoissa, niin miten saatas teatterista semmonen paikka, että se olis paikka minne vois vaan sanoa et ”hei lähetääks käymään kattoon toi teatterijuttu”. Se on semmonen mitä mä oon jo pitkään miettiny, sitä on paljon juteltu kollegoiden kanssa ja sitä varmasti kaikki haluaa, mut et mistä saatas se oikea ratkasu. Että näyttämöllä kun itse on ja se kuvakulma on yleisöön päin, niin sen monet näytökset tehneenä voi sanoa että se ikäluokka on, ellei oo kyse nimenomaan lasten näytelmistä missä on niitä pikkulapsia paljon, niin se ikäluokka on aina selkeesti siellä keski-iässä, siin eläkeiässä. Se on hämmentävää että välillä siitä tulee sellanen yllätys, että hei siel oli tänään pari nuorta. Niin ois kiva et tilanne ei olis se, et on yllätys jos 500-paikkaisessa katsomossa joskus on kaksi nuorta, että sen ei tarttis olla yllätys vaan se vois olla ihan normaalia. Mutta se on semmonen mitä varmasti koko ajan yritetään miettiä ja kehittää. Yritän itsekin siihen miettiä koko ajan.

Tää on just se mitä kävi, kun kävin ekaa kertaa kattomas tän Suomi sataa ja tuulee. Mä olin varmaan ainoa alle nelivitonen siellä, lauantain päivänäytös.

Näinpä, sepä se. Se on juuri näin. Se oli sama se Kuin ensimmäistä päivää, ja Ihmisen osa oli toinen mitä siellä kans tehtiin, niin siellä oli tosi paljon, se keski-ikä oli siellä päin. Siellä vähän korkeemmalla päin, että sitten ne nuoret on siellä vaan kun ne on koulun tai vanhempien kaa, pakotettu tai kiristetty sinne.

Tossa nyt kun on noita Helsingin kaupunginteatterin musikaaleja käynyt katsomassa, niin siellä kyl aika nuortakin porukkaa ollut. Mutta ne on ollut sen teemasia sit taas, että vetänyt nuorempaakin porukkaa. Ja tähän sit vähän jatkoks, että sä täytät tänä vuonna 30. Onko kolmenkympin kriisiä nähtävissä?

Mä olin jo unohtanut on! Nyt kun sä sanoit ton, niin tajusin taas..kyllä, se on muuten ihan totta. Kerta kaikkiaan, edellisistä pyöreistä on aikaa, enkä puhunut keskivartalosta vaan siis tota joo. No suoraan sanottuna tässä on tapahtunu niin hirveen paljon kaikkea, ehkä just nimenomaan työrintamalla tässä parin viime vuoden aikana, tai muutaman viime vuoden aikana ja on ollut matkustelua, vierailujen puolesta niin paljon, ja on ollu aika hektistä aikaa että ei oo kerenny oikeen seuraamaan noita vuosia, et missä sitä mennään. Että nyt ehkä tässä ensimmäistä kertaa, että noi kuus, seittemän, kaheksan, yheksän, ni nää oikeestaan, oli vaan syntymäpäiviä. Mut ehkä nyt ensimmäistä kertaa vähään aikaan tajuaaki yhtäkkii et niijoo, herranjumala, enks mä just täyttäny 20. Mut sanotaan näin, että mulla on marraskuuhun hyvin aikaa vielä vastata olevani parikymppinen. Katotaan miten sen jälkeen sitten sen kriisin kanssa käy.

Teen siinä kohtaa sitten päivityksen ja kysyn asiaa uudestaan.

Joo kyllä. *naurua* Et hermoromahduksen partaalla. Ei oo Hämeenlinnan teatterissa vaan naiset hermoromahduksen partaalla, vaan on myös yksi miesnäyttelijä.

Nyt saat kehua itseäs vielä, missä asioissa olet loistava?

No en ainakaan nimenomaan itseni kehumisessa, se on hyvä esimerkki siitä. Et tota, no eh-heh-heh.. No, ehkä se justiinsa kantautuu siitä, et koko ajan näkee sitä missä vois olla myös parempi, ja näitä, et on vaikea.. Mutta ehkä tää nyt äsken mainitsemani puoli liittyy nimenomaan tähän työhön, mutta ehkä vastauksena tähän tulee enemmän mieleen siviili. Voi olla että ystävien kuuntelemisessa, ja ystävien asioiden kuuntelemisessa. Ja niinku, mä oon aina ollu tosi kiinnostunu siitä, miten mun läheiset voi. Loistava on aika iso, voimakas sana, mutta siinä koen ainakin olevani, että olkapäätäni vasten on monesti itketty ja naurettu ja avauduttu, ja se on siellä aina ollut ja tulee aina olemaan läheisiäni varten.

Se on hieno taito.

Joo. Ja se on niinku vilpitön, ei sillee et koska mun pitäis kuunnella nyt kun mä oon tässä sen mun ystävän kanssa, et noo kerro nyt sitten ja.. *lohduttava ele*

Kännykkä toisessä kädessä..

Niin, nimenomaan joo ja Facebookissa selaa.

Entäs sit se toinen puoli, osaatsä miettiä tavallaan niitä missä voi parantua, mitä voi parantaa, niin mitä on sit sellasia? Joko töissä tai sit siviilipuolella.

Hmm. No tässäkin mulla tulee oikeestaan siviilipuolessa, öö, ni nää on oikeestaan työn kautta opettanu mua. Kun mä oon näytelly parissakin jutussa tilanteissa missä on vanhoja ihmisiä tai sairaita ihmisiä, roolihahmoja siis, ja niiden viimeisiä hetkiä, ja oppinu sen kautta..tai oppinu on väärä sana, mut niinku heränny sen kautta ymmärtämään sen jo jotenkin tiedostetunkin realiteetin, et miten tärkeää heille on niinä viime vuosina, viimeisinä elinvuosina ja ylipäätään niin, että siinä on niitä läheisiä ihmisiä ympärillä. Ja näin, ja täähän on semmonen meillä monilla niinku ongelma että sanonta ”sitten sen vasta ymmärtää, kun sen menettää, mitä oli”, niin sitä aika monesti esimerkiks kuolemantapauksissa esiintyy, että sitten kun joku läheinen kuolee niin sitten syyttelee itteään että miksen mä käyny siellä useammin, miksen mä soitellu sille ja näin poispäin.

Niin tota mä pyrin siihen.. Mulla nyt toivon mukaan ei oo tässä kukaan kuolemassa ihan tässä ensi viikolla, mutta tota, niinku on tajunnu sen vaan et mä en halua odottaa siihen saakka, että joku läheinen ihminen on semmosessa tilanteessa, et nyt alkaa olla viime hetket ja sitten mä rupean vasta toimimaan. Vaan mä pyrin siihen..öö..mulla on hyvin rakkaita sukulaisia, kummitätejä, setiä, jotka ei kuitenkaan oo ihan parikymppisiä, niin se että nyt kun on mahdollisuus, tai et nyt kun olis mahdollisuus käydä ja nähdä, ja olla yhteyksissä, ehkä nimenomaan se että olla yhteyksissä niihin ihmisiin, ennen kuin tajuaa sen että nyt alkaa olla viimeiset hetket. Niin mä yritän siinä olla parempi ihminen ja petrata.

Sivusit tavallaan totakin jo tossa, että mitkä on olleet sun tärkeimpiä oppeja elämän varrella? Työn puolella tai sitten..

Mm, no varmaan tullu sekä molemmilta puolilta se, että mikään ei oo itsestään selvyys. Mikään ei oo itsestään selvää, ja mitään ei sais pitää itsestään selvyytenä. Et ehkä tohon soveltuu hirveen monikin eri alue, ja sitä on tajunnu työssä ja siviilissä, erilaisissa tilanteissa. Ja niinkun jälleen kerran hirveen kliseiseltä kuulostava, et pitää olla kiitollinen siitä mitä on. Hirveen usein itekin on sortunu siihen, että näkee enemmän niitä asioita mitä ei oo, eikä ymmärrä niitä asioita mitä on. Ja se ei tarkota suinkaan pelkkää materiaalia, vaan niinkun ihan omissa osa-alueissaan mitä itse osaa, ja mitä omassa elämässään on. Niin monesti vasta sitten kun näkee miten huonosti jossain muualla on, sitä tajuaa et..semmonen et asioita ei pidä pitää itsestään selvyytenä. Ni se on semmonen mitä on varmasti tullu opittua.

Sitten..mikä on rohkeinta mitä sä oot tehny, työssä siis, tai mikä on ollu vaativin juttu, tai sitte palkitsevin?

Hmm, no tota. Rohkein.. On tullu tehtyy yhtä sun toista, rohkeata ja uhkarohkeata, mutta ehkä sillee näin jälkikäteen tarkasteltuna, niin sitä voi ehkä miettiä että nyt kun ei tosiaa oo enää ihan sen ikänen vaan, melkein kolmek-, vielä parikymppisenä, mutta melkein aikuisiällä, niin jälkikäteen kun miettii niin jos joku kertois mulle tämän tarinan, niin mä saattasin reagoida siihen et no ohoh, aika rohkeeta! Ja tajuan ite sen jälkeen et sehän oli se mitä mä oon tehny ja toiminu.

Eli kun mä oon ollu 17-18-vuotias ja olin Helsingin Kaupunginteatterissa tekemässä Hairspray-musikaalia, joka oli mun elämäni ensimmäinen ammattiteatteriproduktio, niin huomioon ottaen iän ja kokemuksen siinä vaiheessa, niin mä lähdin sen jälkeen tekemään, luonnollisesti, seuraavana produktiona Euroopan kiertuetta. Se oli sillai niinku, se ei sen ikäsenä, sillon sitä meni sellasessa niinkun vaan et isoja asioita tapahtuu elämässä ja oli just auennu ylipäätään koko tää teatteri, teatterin iso maailma sanotaan näin, kun oli siellä Kaupunginteatterilla ollu, ja oli justiinsa ensi-illat siellä ja oli paljon näytöksiä takana ja sitä elämää, niin sitä jotenkin tuli pam-pam-pam näin, et sitä ei tajunnu sillä hetkellä, ja se oli ehkä jotenkin niin absurdi juttu ylipäätään, et sitä ei tajunnu sillä hetkellä, et missä sitä on ja mihin sitä lähtee.

Et nyt jälkikäteen kun miettii että meitä lähti siis kaks kyseisen..ömm..se oli Hairsprayn ohjaaja George Malvius joka tuolla Tampereen teatterissa nyt on paljon ohjannut, Les Miserablesia, Sugaria, sen Catsin ohjaa sinne, niin se ohjas Hairsprayn ja tota sitten se kokos, on siis tehny kansainvälisesti aika paljon, niin se kokos muutamista eri maista missä se on tehny castia tähän Hair-musikaaliin ja sitten täält Suomesta se pyys sitten mua ja Tuukka Leppästä sitten ja me lähdettiin siihen mukaan ja me oltiin ainoot suomalaiset. Ja siihen nähden Tuukkahan oli, minkähän ikänen se siinä vaiheessa oli, mutta kuitenkin niin siinä mielessä näin jälkikäteen tarkasteltuna, että silleen sen ikäsenä, sillä lainausmerkeissä vankalla kokemuksella ja ammattitaidolla niin lähdin Euroopan kiertueelle sitten niinkun toisena suomalaisena. Niin kyllähän siinä aika vahvasti on lähdetty soitellen sotaan kohti tuntematonta.

Mutta mä uskon että se on ollu vaan ja ainoastaan hyvä kokemus. Mitään dramaattista ei tapahtunu *naurahdus* että olisin siellä jotain…vaan siis se että mitä mä oon sanonu aina oikeestaan, et mis on saanu olla onnekas on ollu oikeestaan, ja edelleenkin, et koko mun ura siitä saakka kun 2003 on tehny näitä, eli 14 vuotta...justhan mä sanoin jossain et 10 vuotta, näin nää vuodet vierii…niin tota et on ollu hirveen paljon erilaisissa produktioissa niin musikaaleja, puhenäytelmää, kameraa ja niin erilaisissa työyhteisöissä, eri teattereissa, jopa eri kaupungeissa, jopa tässä tapauksessa eri maissa, niin se on muovannu ihan hirveen monipuolisesti itseä näyttelijänä ja ylipäätään antanu ymmärrystä nähdä paljon avarammin asioita. Myös ihmisenä.

Mut joo, vielä sen verran palaten alkuperäiseen kysymykseen, sen ikäsenä en kokenu sitä millään tavalla rohkeana, et oonpas nyt rohkea vaan muistan kysymyksen, oli Hairsprayn viimeisen näytöksen loppukaronkka ja Georgen kanssa siinä juteltiin että ”It has been such a fun time” ja näin pois päin, taputeltiin selkään ja sit se kysy et mitä teet kesällä, mä aattelin että varmaan oon paljon rannalla. Hän oli et ”lähetkö Euroopan kiertueelle”, ja mä vastasin et ”totta hemmetissä lähden”, ja sen jälkeen yhtäkkiä, ja se niinkun lähti näin ja näin jälkikäteen kun miettii niin onhan se siis sen ikäseltä aika..mutta juuri näin sen piti mennä.

Mikä on sit ollu sellanen haastavin juttu tehdä? Rooli siis.

Hmm. Tohon on eri syistä ehkä parikin eri vastausta. Yks mikä on, minkä mä oon vastannu monesti kysymykseen et mikä on ollu mieleenpainuvin, niin se on ollu kyllä tietyl taval myös haastavin. Tylsästi vastaan siis saman et 2015 kun mä tein Via Cruciksen sen Jeesuksen roolin, niin se oli. Tietyllä tavalla vois miettiä et ne ihan ekat roolit mitä on tehny, et ne ois ollu haastavia kun ei oo ollu mitään kokemusta siitä asiasta vielä, mutta ne on niin pitkän ajan takana, plus siis se että ei 15-vuotiaana, en mä nyt ihan osaa ruoskia itseäni siitä et miten mä 15-vuotiaana noin näyttelin ja tulkitsin tota hahmoa, että tota.. Mut et periaatteessa vähän niinkun palaten sieltä semmosiin ajatuksiin niin se sillon, koska se on konseptina niin täysin erilainen, kun nää muut jutut mitä mä oon tehny. Kun on ite tottunu siihen, että kameran edessä saa tekstin ja sitä käydään läpi ohjaajan kanssa enemmän tai vähemmän, harjotellaan enemmän tai vähemmän, sitte kuvataan, voidaan ottaa uudestaan jos ei olla tyytyväisiä. Teatterissa saadaan teksti, sitä voi jo kattoo läpi, mietitään, sit meil on pitkä harjotuskausi jota me harjotellaan ja sen jälkeen ensi-ilta ja sit on enemmän tai vähemmän pitkä esityskausi, jona aikana monesti saattaa esitys vielä muovautua johonkin suuntaan, ja nää on kaikki teatterin tiloissa tapahtuva.

Niin sitten se että harjotellaan jotain juttua, ja se oli ensimmäinen olemassa olleen hahmon tulkinta mitä oon näytelly. Multa just joskus kysyttiin et oonko koskaan näytelly muuta ku fiktiivisiä hahmoja ja rupesin sit miettimään et en, et kaikki on ollu niin sanotusti tällasia kirjotettuja hahmoja. Niin se että ihmisillä on enemmän tai vähemmän mielipide siitä millainen on ollut Jeesus, jos on ollut, ja minkälainen sen pitäisi olla. Niin se että jossain on kirjotettu että se on maailman tunnetuin hahmo, että se oli sitten se ensimmäinen ei-fiktiivinen hahmo mitä lähtee tekee, ni sekin tietenkin mutta justiinsa toi että harjotellaan ja sitten on yks esitys, joka on samalla ensi-ilta ja samalla toisaalta viimeinen näytös. Et se kaikki jotenkin pakkautuu siihen yhteen vetoon. Tietyllä tavalla moni ihminen varmaan ymmärtää sitä kautta ehkä sen ajatuksen, että puhutaan jossain Idolsissa tai jossain muissa koelauluissa että se koko tulevaisuuteni on kiinni tästä yhdestä vedosta, niin ehkä tässä nyt ei oo välttämättä koko tulevaisuus siitä kiinni, mut että niinkun monesti on se et hei, se nyt kuitenkin on vaan yks esitys ja niitä esityksiä on vaik kuinka paljon, nyt on vaan se yks esitys.

Ja sitten se että se on katuteatterin omaisena tai katuteatteria, ja kulkee kulkueen omaisena kolmessa eri paikassa ulkoilmatiloissa, niin se on jotain mitä mä en oo koskaan ollu katsomassa sellasta, ja mä en suinkaan oo ollu itse esittämässä sellasessa. Et se on täysin uusi koko konsepti itselle siinä. Ja se että mä en koe siinä mielessä että mitä enemmän yleisössä on ihmisiä nii sen upeampaa tai vähemmän tärkeää tai enemmän tärkeää se olis, se riippuu ihan jutusta. Jotkut jutut sopii paremmin isoille näyttämöille, jotkut on ehdottomasti intiimimpiä juttuja pienemmissä teattereissa, pienemmissä saleissa. Mutta se että sanotaan että 15000-20000 ihmistä tulee kattomaan, niin väkisin se antaa oman kulmansa myös siihen että, et niinku tommoset..sanotaan näin että siinä produktiossa, siinä roolissa, niin oli kyllä aika paljon semmosia asioita, mitkä piti tietosesti jättää miettimättä liian pitkälle. Ihan vaan sen takia ettei niistä tuu liian isoja mörköjä ja paineita itelle, ja piti jotenkin vaan yrittää keskittyä siihen ja ymmärtää sitä, että tää on yhtä lailla sitä, mitä on tehny aikasemminkin ja mitä tekee ja unohtaa noi. Tosi usein kysyttiin sitä et jännittääkö se ihmismäärä joka tulee kattomaan, jännittääkö näin tunnetun hahmon tulkinta, niin nää oli aina semmosia justiinsa mitä mä yritin äkkiä nopeesti vastata niihin että mä pääsen siitä asiasta eroon, koska mä en halunnu miettiä ennen sitä. Mut et joo.

Se on tietenkin ollu sitä kautta, sitten myöskin siinä missä sitten ehkä muistan et Tarzanissa oli justiinsa se sen Terkin rooli, kun se ei ollut puhtaasti eläin, että siellä oltais vaan vedetty, vaan kun siellä taas oli apinaheimoa, lauma enemmän mukana niin siellä enemmän oli sitten sitä mahdollisuutta siihen, että tekee puhtaasti eläinhahmoa ja reagoi eläimenä. Mutta mitä kuitenkin siinäkin tarinassa yritetään paljon tuoda ilmi, on myös se apinoiden inhimillinen puoli, joka nimenomaan näissä replikoiduissa apinahahmoissa, kuten Terk, niin se on hyvin merkittävä puoli siinä. Niin ehkä siinä oli sit taas tietyllä tavalla se, että periaatteessa rikkoa se mikä oli aikasemmin, mihin oli tottunu kun näyttelee ihmishahmoa et miten seisoo kahdella jalalla ja onks sitten enemmän vai vähemmän hyvässä ryhdissä on ollu se asia, et onks tää enemmän tämmönen hahmo vai tämmönen hahmo, mut et nyt sit täyty olla apina. Sitten toisaalta se ei voi olla sitä et siellä vaan rapsutetaan kainaloita ja pompitaan menemään, vaan siin täyty olla se ihminenkin, niin niiden asioiden puntaroiminen oli kyllä koko harjoituskauden prosessi, että se vasta rupes, se minkälaiseks se lopulta tuli, niin olemaan ehkä vasta siellä ensi-illan liepeillä. Varmaan niinkun nää on, täysin eri syistä.

Että sitten mulla on kieltämättä, se vähän niinku mä aina sanon et crescendo-merkki.. Ootsä musiikki-ihmisiä, tiedätsä mitä mä näytän? Joo crescendo joka on musiikillinen termi joka tarkottaa voimistuen..ja kirjotetaan ceellä..niin sen merkki on siis tämmöinen merkki (piirtää ilmaan), hetkinen sulle päin se on niinkun, vasemmalta lähtee pienesti ja nousee isommaksi niin sillä merkitään niinkun nuoteissa esimerkiks, niin oon sillä viitannu siihen että..

Oon joo nähny tän joskus jossain ala-asteen musiikin monisteissa..

Noniin joo nyt tunnistat sen siitä..*naurua*..niin et omat ehkä roolit ja niiden myös vaativuustaso on menny aika crescendomaisesti, että mä tiedostan täysin sen että oma tulkinta esimerkiksi viime vuoden tai sitä edellisen vuoden töistä joihin muun muassa lukeutuu juurikin edellämainitut ja Aasit ja nää, niin olis ollu jotain aivan järkyttävää sillon esimerkiksi 2003. Että tota siinä mielessä on tosi hyvä, että niinku sillon kun on ollut vasta aloitteleva ja luullut vielä paljon asioita jotka on sitten helposti ja aika nopeesti ammuttu alas..*naurua*..No ei, ei mulla oo tommosta, mul on kyl aina ollu se että enemmän on koko ajan nähny miten paljon ”vitsi tollaikin voi tehdä, ai vitsi näinkin voi”, siin on ollu se et on ollu etuoikeutetussa asemassa siinä, et oikeestaan kaikissa produktioissa ihan alusta saakka on ollu niin kovien konkareiden keskellä tekemässä, että niinkun sanottua että siellä teatteriopissa kun oli siellä Helsingin Kaupunginteatterissa, niin et tuol Tampereen teatterissa siel on ollu Eila Roine ja Anja Pohjola esimerkiks jotka on molemmat tämmösiä 85-vuotiaita alan konkareita, joilla on niinkun lievästi sanottuna pieni historia takana ja kokemus siellä takana, et on saanu olla semmosten ihmisten keskellä ja ympäröimänä niin se on vaikuttanu ihan hirveen, tai on saanu imettyä niin paljon oppia siitä ja samassa suhteessa koko ajan nähny, miten paljon itsellä on kehittymismahdollisuuksia ja opittavaa siinä mielessä että se on semmonen asia, joka on saanu hyvin pitää jalat maassa, mutta toisaalta on ollu hirveen kannustava myös siinä että mä haluan myös jonain päivänä osata olla tollai ja tehdä tollai. Se on ollu siinä mielessä ehdottomasti rikkaus.

Mikä on ollu vielä palkitsevin rooli?

No tähän ehkä täytyy..ehkä mun on pakko sanoa tähän nytten toi Shrekin Aasi. Niistä syistä että palkitsevin, niin mulla tulee heti mieleen muutama rooli mitä mun tekis mieli sanoa, ja ne on kaikki niin eri syistä nii sen takia on ehkä vaikee. Et toiset on palkinnu mua näyttelijänä eri tavoin, ja toiset on kehittäny mua näyttelijänä, vieny hirveesti eteenpäin, ja näin, mut että yks minkä mä koen tosi tosi isoks asiaks, jonka vuoks mä vastaan nyt ton Shrekin Aasin on se, että mä sain sen syksyn aikana tosi paljon postia. Siin postissa mitä mä sain, oli hyvin paljon semmosia tarinoita missä joku kerto, yleensä ne oli nuoria ymmärtääkseni, ei siel aina ikiä ollu, mut kerto että on ollut esimerkiks koulukiusattu ja aina kokenu, ja yks tämmönen tarina oli et hän kerto, et hän oli jo hyväksyny sen että hän on huonompi kun muut, ja hyväksyi sen paikkansa niin sanotusti tässä maailmassa, koska hän on vähän erilainen kun muut ja näin poispäin. Ja se kerto et se oli tän Shrekin jälkeen tajunnu sen, että maailmassa saa olla just sellanen kun on, ja on ihmisiä jotka sen hyväksyy ja ihmisiä jotka sitä ei hyväksy, mutta hän on päättäny että hän voi olla just semmonen kun on, koska Aasikin on.

Ni tää oli yksi niistä ja näitä tällasia tarinoita näitä oli sellasia, jotka toi tipan linssiin, oli semmosia jotka nauratti, oli sellasia joista tuli hyvä mieli.. Mut näitä tuli niin paljon nii tuli semmonen olo, että vaikkakin kyseessä oli nimenomaan hirveen hauska hahmo josta puhutaan, enkä tarkoita nyt omaa suoriutumistani vaan ylipäätään Aasihan on Shrek niin -leffassa kuin -musikaalissa se on se hauska hahmo, se on se komediahahmo joka toisaalta myös loi hirveet paineet ennen sitä, että tässäkin on tällanen hauska kevennys väliin, että ennen kun alkoi..no ehkä mä sanon tän tän jälkeen kunhan mä lopetan tän, niin niin elikkä oli ihan mielettömän upeeta kuulla, että se mikä sen vaikutus on voinu myös parhaimmillaan olla, sen viihdyttämisen ja sen hauskuuden lisäksi on ollu jopa myös noinkin merkittävä. Että jos on voinu antaa ihmisille voimaa tommosessa tilanteessa, niin sillon se palkitsee mua älyttömän paljon. Ja mä oon sillon tosi onnellinen, että se tuli tehtyä.

Ää, olin sanomassa äsken siis siitä, että se on hauskaa kun ennen ensi-iltaa, oikeestaan siinä vaiheessa kun Shrek julkastiin..se oli hirveen ahdistavaa kun piti pitää sitä salassa kun sen ties jo jonkin aikaa ennen, aika pitkänkin aikaa, ennen kun se tuli julki ja sitä ei saanut kertoa kellekään koska se haluttiin julkistaa sitten kerralla isosti..niin sitten vihdoin ja viimein kun se julkistettiin, ja se rupes olemaan siellä sun täällä mainokset esillä ja tuttavat näkivät että olen nyt sitten tekemässä tämän kyseisen hahmon, ja Shrek kun on aika tunnettu teos, niin lauseita mitä kuuli aivan jatkuvasti oli et ”ei vitsi, se on niin hauska hahmo” tai ”se on niin hyvä, vitsi onpas nastaa et sä teet sen, se on kaikista hauskin”, ja ”vitsi se on hauska, onpa hauskaa”, niin tää oli sinällään hirveen kivaa kuulla, mutta faktahan oli se et kukaan ei ollu siihen mennessä nähny miten mä sen teen, vaan kaikilla oli oletus että se mitä he tulevat katsomaan, niin se on tosi hauska, ja se on ihan älyttömän hauska. Ei sillai mitään paineita yhtään tekijälle, että kaikki tulee kattoon sitä ns. hiton hauskaa hahmoa, niin mä nauroin tälle, mä osasin suhtautua tähän kyllä vielä ennen kun jouduin ihan hermoromahduksen partaalle, minne en onneks joutunu, mut että osasin suhtautua tähän ihan sillee niinkun huumorilla, että ei paineita, teet nyt vaan.

Mutta joo tuli vaan mieleen tosta hauskasta hahmosta, että siinä on, että se on tietysti ylipäätään niinkun missä ikinä jutussa, että sillon kun on joku semmonen rooli mistä ihmisillä on jonkin näkösiä odotuksia ja oletuksia, niin sillon se antaa ihan oman paineensa siinä mielessä sille tekemiselle et pitää olla vaan miettimättä liikaa, et onks se niinkun jonkun olemassa olleen henkilön näyttelemistä. Nyt on just Kirka pyörii siellä, niin siinä on paljon hahmoja jotka on ollu olemassa, niin se että ihmisillä on mielipide Kirkasta, minkälainen se Kirka on ollu, tai ei mielipide vaan, no mielipide joo, mut siis kuinka moni niistäkään ihmisistä on oikeesti tuntenu Kirkaa. Mutta että näkemys on ehkä oikea sana, ihmisillä on se oma näkemys siitä millainen se oli, onks kyseessä Jeesus, onks kyseessä Kirka, onks kyseessä Katri Helena, mitä ikinä näitä tehdään, niin sillon se antaa sen oman twistin siihen verrattuna kun näytellään jotain fiktiivistä hahmoa, jonka sä voit ihan ite luoda. Joku voi sit sanoo et ei toi ollu uskottava semmonen, mut se on sitten taas mielipidejuttu.

Onks joku rooli mihin sä haluaisit palata vielä uudestaan, ja minkä takia?

Täytyy käydä läpi äkkiä kaikki, mitä on tehny..

Mä voin antaa tän cv:n tästä niin voit tarkastaa..*naurahdus*

Nii joo..*naurahdus*..helpottaa tätä. No tota tota, ehkä mä vastaisin tähän että Tom Collinsin rooli Rent-musikaalissa, tai Rentissä ylipäätään, ei se musikaali nyt ollu se syy. Rentissä siis, miks näin on niin ehkä se, että melkeinpä kaikki muut jutut, melkeinpä, on ollu huomattavasti pidemmän ajanjakson kestävä esityskausi, ja esityksiä ylipäätään, että sitä hahmoakin on päässy, se väkisinkin on kehittyny matkan varrella enemmän ja enemmän ja siitä on myös oppinu siitä hahmosta enemmän esitysten eteenpäin kuluessa. Et jos verrataan esitystä missä ensi-ilta on ollu syksyllä ja viimeinen esitys seuraavan vuoden toukokuussa, niin verrattuna nytten tässä Rentissä jossa meillä oli kolmessa viikossa kaikki esitykset, niin en nyt tarkoita sitä että se ois nyt välttämättä ammuttu ihan miten sattuu siitä ei oo kysymys, vaan että näin jälkikäteen mietittynä tuntuu että nyt kun vuosiakin on taas kulunut enemmän, tää on 2012 tainnu olla, niin tuntuu ehkä siltä että olis paljon annettavaa lisää siihen hahmoon.

Ja sitten toisaalta se, että se on tosi, se on ollu semmonen rooli joka on..mä oon paljon näytelly niitä hauskoja tyyppejä, niitä kivoja tyyppejä, niitä mukavia tyyppejä, ja sitä myöden myöskin kohtaukset joita on näytelly on ollu enemmän tai vähemmän niitä kevyitä, kevyempiä kohtauksia. Niin se on ollu semmonen rooli, missä aihealueena on ollu sairaudet, köyhyys, läheisten menettäminen, ja joka kulminoituu tolla lopulla siihen että mun roolihahmo menettää oman elämänsä rakkauden, se kuolee AIDSiin, ja hautaa siellä rakkaimpansa..että se on niinkun, että siinä todella revitään sydän riekaleiksi, niin se on ollu siinä mielessä todella haastava ja samaan aikaan hirveen kiinnostava roolityö tehdä, ja tuntuu että sitä haluais tehdä vielä ja viedä sitä vielä pariin eri muuhunkin suuntaan, mitä sillon sitä osaskaan ja tajuskaan viedä. Ehkä se olis vastaus.

Mikä ois sit sellanen rooli jonka sä haluaisit tehdä? Onko jostain isommasta, tunnetusta produktiosta joku tai sitten joku pienempi..

No tota..mun on hirveen vaikee sanoo rooli, mun lempileffa, Disney-leffa lapsena oli Leijonakuningas ja mä joskus sanoin näin, et jos Leijonakuningas ikinä tulee Suomeen, mä niin haluan olla siinä. Ää, mä vähän hyvin vahvasti epäilen että se koskaan Suomeen tulee, mutta jos nyt sanotaan sitten että jos se nyt tulis, niin kyl mun ois pakko päästä siihen mukaan sitten. Mihin rooliin, niin..

Että jos ei mitään yksittäistä roolia, niin se produktiona sitten?

Niin, on se semmonen mitä on kattonu niin miljoonat kerrat lapsena ja sillon tajuamattakaan mitä se musikaalimaailmassa voi avatakaan, ja sitten kun se oli myös samalla ensimmäinen itseasiassa musikaali mitä mä oon nähnyt Suomen ulkopuolella, elikkä Lontoossa näin sen Westendillä..Westendissä kun olin katsomassa ekaa kertaa mitään teatteria, niin niistä ensimmäinen oli ensimmäisenä iltana siellä juurikin Leijonakuningas ja se oli semmonen kyllä niinkun..siellä oli ilmastointi ilmeisesti niin kovalla siellä katsomossa että silmät kuivu niin, että rupes vähän sitten reagoimaan silmät siihen.. Mutta oli kyllä mieletön ja sen jälkeen kaikki muut mitä siellä näki, niin en nyt sano että se on niinku välttämättä nyt se maailman paras musikaali, mutta siin on semmoset omat tunnelatauksensa siihen jotenkin. Niinku sanottu et se on lapsuuden se lempileffa minkä katto ja kulutti miljoonat kerrat loppuun, ja sitten toisaalta se ensimmäinen kokemus ylipäätään musikaaleista tuolla isossa maailmassa. Ja se musiikki on kuitenkin itelle niin miellyttävää ja näin, ja tärkeetä sanomaa.

Se ois kans toiveena päästä sinne sitä kattomaan. Ite käyny Wickedin kattoo Lontoossa, ja Les Miserablesin.

Just joo, okei, no siinä on hyvä musikaalit kanssa joo.

Kyllä. No mikäs ois sit muuten sellanen suuri unelma, mitä sä haluaisit elämässä tehdä tai toteuttaa? Tai ei nyt välttämättä suuri unelma, mut unelma.

Hmm. Tähän ois tietystikin hieno vastata et pystysin poistaa nälänhädän, ja sodat maailmasta ja näin ja, mutta tota..

Entäs realistisia? *naurahdus*

Joo..*naurahdus*..mut himpun verran sellasia että mitkä vois olla millään tavalla niinku mahdollisia omien suorien toimien vuoks.. No tota, yks toi mistä vähän puhuttiin jo, niin yks asia mikä mul on iha hirveen pitkään niinku tuolla kutkuttanu, on just toi et miten sais myös nuoria, sanotaanko nyt vaikka 15-30 -vuotiaita tällä nuori-termillä, kattomaan teatteria. Että miten teatterista sais semmosen käsityksen, että se ei välttämättä ole vaan vahvaa kulttuurellista, sivistyneelle kansalle suunnattua taidemuotoa, vaan että se voi olla sitä, mutta se voi myös yhtälailla olla ihan älyttömän kiva parituntinen viettää aikaa kavereiden kanssa. Ja se vois olla yhtä matala kynnys mennä teatteriin, kun leffaan. Onks se sitten puhenäytelmää kattoon, onks se musikaalia, mutta tää on semmonen asia, mitä on pitkään puhuttu ja mitä niinku sanottu varmasti vaikka kuinka moni haluais viedä eteenpäin ja edistää, mutta oon ollu itekin mukana sitä miettimässä ja pohtimassa. Mutta ehkä se on semmonen, että jos jonain päivänä huomais, että se suunta on se, että enemmän ja enemmän nuoria ihmisiä on siellä katsomossa. Myös nuoria siis, en tarkota sitä et ois vaan niitä, mut se on kuitenkin yhtälailla niin et nuoret on myös ne tulevaisuuden vanhat siellä, että jos sitä sukupolvea ei saa sinne teatteriin, niin ketä siellä on sitten joskus. Että se on myös tosi tärkeetä, niin se olis kyl tietyllä tavalla sellanen, ehkä se on yks semmonen..

Vaikee on sanoo, mä en oo kerenny tässä lähiaikoina hirveesti unelmoimaan, että täs on jotenkin.. Myönnän sen että sitä saa tehä sitä unelma-ammattiaan tässä saa tehdä, ja oon siitä tosi onnellinen ja kiitollinen, ja toivon että saan tehä sitä mahdollisimman paljon ja pyrin tekemään sen mahdollisimman hyvin. Mutta tota, sanotaan nyt noin.

Onks sit omassa elämässä jotain, mitä haluais toteuttaa? Jotain tällasia perinteisiä, matkustaa jonnekin, hypätä benji-hyppy..

Joo. Niit on paljon. Mä luulen et oman elämän puolella on niinku ennen kaikkea tollasia matkustukseen liittyviä kohteita, niin mä haluisin käydä paljon enemmän just kokemassa niitä kulttuurellisia kokemuksia, kulttuurieroista, elikkä lähteä maailman toiseen äärilaitaan kattomaan. Just niinku tehä tommosia, mitkä vaatii tietysti ehkä vähän enemmän myös aikaa, sinne ei nyt ihan viikonlopuks lähetä Intiaan esimerkiksi kattomaan.

No ei. Sopiikin vastaukseks tähän, että mitä tekisit jos olis enemmän tai riittävästi aikaa?

No matkustelu. Joo, matkustelisin paljon enemmän ulkomailla ja niinkun verrattuna ehkä niihin kohteisiin mihin on tullu matkusteltua, niin nimenomaan en tarkota tällä nyt tämmösia ns. pidennettyjä viikonloppuja Lontoo, Pariisi tällasia, tai sitten tämmösiä aurinkolomakohteita mihin helposti menee viikoks pimeyttä pakoon täällä jos sattuu olee syyslomaa. Mutta just semmosia niinku, se on aina must mahtavaa et ulkomailta kun sä palaat kotiin ja on semmonen tunne, et on täyttyny jostain, niin sillon se on onnistunu. Ja mielellään täyttyny jotenkin muutenkin, kun vaan syömällä siellä epäterveellisesti ja ..*heheh*..huomaa vaa’alla et on täyttyny aika hyvinkin, niin..

Sellanen henkinen täyttymys.

Niin nimenomaan, nyt puhutaan nimenomaan henkisestä täyttymyksestä, ei fyysisestä. Mikä valitettavasti yleensä kääntyy niin päin.

Mikä on sulle sit vapaa-ajalla muuten näyttelijän työn vastapainoo?

No mä tykkään urheilla aika paljon, ja se on sellanen.. Tai mä oon aina, tai mä oon pikkulapsena pelannu koripalloo, jalkapalloo ja paljon eri urheilulajeja. Tykänny koulussa, liikka ollut lempiaineita ja se ehkä varmaan siitäkin osittain kumpuaa, mut mä huomaan et se on semmonen tapa myös purkaa työstressiä. Että niin paljon kun tapahtuu, ja on niitä onnistumisia ja ennen kaikkea siis harjotuskaudella on niitä onnistumisen hetkiä, ja kun asiat menee oikein niin ihan samassa suhteessa on niitä et on epäuskoa itteensä, ja epäonnistumisia ja niitä ettei täst tuu mitään, niin sillon mä huomaan et sellanen et lähtee vaan juokseen ulos ja pistää kuulokkeet korviin ja vaan piiskaa menemään siellä, ja niinku piiskaa itteensä ihan loppuun, niin se on tietynlainen terapeuttinen tapa itelle. Et onks se sitten kuntosalilla, lenkkipolulla, mut mä huomaan et se on ehkä semmonen jotenkin sellanen fyysinen itsensä rasittaminen, enkä tarkota ammatissa, vaan että sellanen, kai siinä on se että se pistää ne endorfiinihormonit päälle ja se on niinkun..joo.

Mites, teeksä sun koiran kaa muuta kun käyt lenkkeilee?

Noo, se kulkee välillä.. *naurahdus*.. Niin ei meillä mitään sellasta aktiivista yhteisharrastusta välttämättä oo, mutta se on, elää koko ajan mun arjessa mukana. Välillä se kulkee mukana tuolla vierailuilla ja, että siinä mielessä siis, on se siinä arjessa koko ajan mukana ja haluaa kovasti ollakin.

Onks se minkä ikänen?

Täyttää kolmen päivän päästä neljä.

Okei joo, melkein aikuinen koira.

No kyllä joo, toisin kun isäntänsä, melkein aikuinen.

*naurahdus*..sit tämmönen et jos et sä tuntis häpeää tai pelkoa tai jos sä et jäis kiinni, niin mikä ois semmonen asia, minkä sä tekisit? Onko mitään sellasta tavallaan, et kukaan ei välttämättä sais tietää..

Hmm.. Hirveen vaikee sanoo, kun mä oon kyl semmonen, että jos tulee joku semmonen asia mitä haluaisin tehdä, niin jos mä rupeen miettii et en mä kehtaa tai uskalla, niin vaik se olis se ensireaktio, niin mulla niin vahvasti tulee siin se, et jos mä päätän et mä en tee sitä, niin se kalvaa mua niin vahvasti et mun on melkein pakko se tehdä. Tai että niinkun asiat mitä mä todella haluaisin tehdä, jos ne on semmosia asioita mitä mä kykenen tekemään, niin monesti mä kyllä ne teen sen takia loppujen lopuks kuitenkin, koska mä en pystys elämään sen asian kanssa, se vaivaa mua niin vahvasti että kyllä mä lopulta sen teen. Niin ehkä, joo..nimenomaan jos ne on semmosia mitä mä haluan tehdä, että ei tietenkään nyt sillee et jos mä en haluais.

Mikä on sun lahjasi maailmalle? Onks se näitä esimerkiks kun sä tossa sanoitkin että oot hyvä olkapää ystäville ja..

Se on varmaan se niinkun nii, mä luulen että se on.. Pyrin olemaan hyvä ystävä.

 

Millaisen elämänohjeen antaisit nuoremmalle itsellesi?

Öö.. Älä sulje niin paljon mahdollisuuksia pois, uskalla kokeilla ja uskalla epäonnistua, vaan sillä tavoin.. No ei jatku, ei oo mitään sillä tavalla, vaan uskalla, ton mä menisin sanomaan.

Entä mitä vanha sinä sanoisi tämänhetkiselle sinälle elämänohjeeks?

Hmm, mites tää onkin näin vaikee.. Mun pitäs osata neuvoo itseä nyt. Jos mä tietäisin jo vastauksen, sitten mä olisin jo toiminut sen mukaan, ettei tarviis neuvoa. Totta, ehkä se on tällee psykologisesti siks niin haastavaa miettiä. Ehkä se on se mun vastaus. Jos mä tietäisin tähän vastauksen, niin mä olisin jo toiminut sen mukaisesti, jolloinka mä en osaisi antaa enää sitä ohjetta.

 

Mitä hyvää ja kaunista koet tässä hetkessä?

Että saa tehdä sitä mistä tykkää, ja ympärillä on ihmisiä joista todella välittää. Ja ne on semmosia asioita, että liikaa elämässä keskittyy ylipäätään murehtimaan niitä mitä ei oo, mitä pitäs olla ja mitä pitäs tavotella ja saavuttaa, ja liian vähän ymmärtää sitä, mitä sillä hetkellä on ja osaa nauttii siitä. Varmasti monien ihmisten elämässä löytyy niitä, hyvää ja kaunista, mikä on ollut itseasiassa yhden eräänkin produktioni tunnuskappale siinä alkutunnarissa, taitaa olla edelleenkin muuten, vähän erilaisena versiona.. No joo, mutta niin varmasti löytyy mutta ne pitää vaan jotenkin osata tajuta ja ymmärtää. Itellä siihen on menny myöskin aikaa. Sitä yrittää säännöllisesti muistuttaa myös itellensä niitä hyviä ja kauniita asioita mitä omassa elämässä on.

Tässä nyt tosiaan tää et mun blogi on nimeltään Kovaa ja kaunista..

*naurahdus*..aijaa, no nii.

..et pieni muunnos kappaleesta, ko ei elämä aina vaan oo hyvää ja kaunista, vaan se on usein kovaa ja kaunista samaan aikaan.

No niin justiinsa, no niin joo, kyllä. Kyllä.

Tähän loppuun vielä et haluaksä kysyä multa jotain?

No, mitäs mä kysyisin..*pieni mietintä*..Jos sä saisit tehdä tällä hetkellä ihan mitä tahansa, niin mitä se olis?

Mä matkustaisin Afrikkaan, Sambiaan mun kavereiden tykö. Se on ollu sellanen pitkäaikainen haave, mitä kohta 7 vuotta tuntenu semmosen acapellakuoron sieltä..

Oolrait, okei.

He on käyny monta kertaa Suomes kiertueella, ja on pyytäny käymään sinne päin, mut joko rahallinen tilanne ei salli sitä tai tällee, et se ois niinku semmonen et jos vois nyt just niinku lähtee, niin kyllä.

No niin joo. Toi kuulostaa oikein hyvältä. Se on kans osittain just sitä vähän eri kulttuurii ja.. Se on hirveen säälittävää, tai siis hirveen sääli jos oma näkemys maailmasta, elämästä ja maailmasta rajottuu siihen, mitä vaan tällä hetkellä koko ajan näkee ympärillä. Kun se on niinkun sanottua, onks se Afrikka, onks se Aasia, ei tarvii ees olla niinkään kaukana niin on niin erinäköstä, hyvällä tai huonolla tavalla, mutta se on.. Ite kun sillon kun on käyny muualla, niin sitä vaan niinkun ymmärtää ja se maailman näkemys jotenkin avautuu niin eri tavalla, että onpa sitä ollukin, suppeasti nähny asioita ja koko maailmaa että.

 

(Käytin siis joidenkin kysymysten pohjalla näitä Hidasta elämää-sivulta hankkimiani Voimauttavat kysymykset-kortteja.)

 

(Loppupuolella Matti vielä tunnusti paheekseen sen, että aikatauluttaa usein sovittuja asioita ihan liian tiukoilla aikatauluilla..koska nyt ei jäänyt kunnolla aikaa ”haastattelun toiselle osalle”, joka olisi ollut sellaisen hauskan ystäväkirjan täyttäminen. Tästä voi siis päätellä että nyttenkin oli sovittuja juttuja toistensa perään. Ja mitäkö itse opin..seuraavaan haastatteluun vähemmän kysymyksiä, ja litteroinnista ei pidä ottaa stressiä..)

(Tässä Matti tutkii ystäväkirjaa, että ehtisikö täyttää vai ei..)

Kiitos Matti sulle tosi paljon, tämä oli mukava kokemus.